Hiekkaleikkejä

Aika on taas hurahtanut. Joulu tuli ja meni, kohokohtana oli pitkät skype-puhelut kotiin ja Jeren perheelle.

Ollaan oltu nyt nelisen päivää ja yötä täällä Huacachinassa, hiekkadyynien keskellä olevassa Oasiksessa. Ennen kuin tulimme tänne olimme Cuzcon lähiympäristössä Sacred Valley:ssa (pyhä laakso), jossa sijaitsee paljon pieniä sympaattisia kyliä sekä paljon erilaisia inca-raunioita mm. inkojen viimeinen kylä (mistä inkat viimeiseksi valloitettiin) Ollantaytambo on täällä.
Todella nättiä oli ja kivaa oli matkustella paikallisilla microilla, minibussin tapaisilla kulkuneuvoilla kylien väliä kauniissa ympäristössä.

Kolmisen päivää kestänyt tourneemme kohokohtia olivat kauniiden maisemien lisäksi myös kolibrit! Mie en ole ikinä nähnyt niin montaa kolibria yhtä aikaa :) Nähtiin muutama eri värinen ja varmaan viitisen kappaletta pörräsi ympärillämme yhtä aikaa, kun olimme yhtenä päivänä hieman trekkailemassa.
Cuzcoon palattuamme otimme taas yhden päivän rauhallisesti ja sitten olikin aika tehdä hieman jouluostoksia, käydä kampaajalla laittamassa tukkaan vähän väriä ja ottaa bussi Ica:n. Bussilipun hankinta osoittautuikin vaikeammaksi kuin kuvittelimmekaan, sillä näemmä muutama muukin oli menossa Liman suuntaan jouluksi. Ja hinnat sitten, noh nehän oli joulun kunniaksi tuplaantuneet! Ja joiduimme tosiaan maksamaan tupla hinnan ja vieläpä vähän huonommasta bussista. Bussimatka kesti mukavat 17 tuntia Ica:n, mistä otimme sitten taksin tänne Huacachinaan.


Huacachinan oasis.

Huacachinassa ollaan saatu nauttia ihanasta lämmöstä! Ollaan vihdoin merenpinnan tasolla ja täällä on oikeasti aivan täydellinen ilmasto! Ei yhtään hiostavaa ja lämpötila on päivisin sellainen 28 astetta ja auringon laskiessa voi päällensä laittaa hieman pitkähihaista. Meidän majoitus on ollut tosi kiva. Hyvä huone, oma wc&suihku sekä pihassa uima-allas! Jes. Guesthousimme pihassa matelee myös pari jätti isoa kilpikonnaa ja hassu paksuna oleva hauva.

Näin hiekkadyynien keskellä ollessamme on suosikki aktiviteetteja hiekkalautailu ja hiekkabuggy-kierrokset. Mekin teimme heti ensimmäisenä päivänä hiekkabuggy reissun ja huippu kivaa oli! Buggyn kyytiin mahtuu noin 10 ihmistä; meitä oli yhteensä seitsemän, kuusi poikaa ja minä. Olimme Jeren kanssa maksaneet hieman ekstraa saadaksemme oikeat lumilaudat ja monot hiekkalautojen (=pieni puupala jossa vain tarranauhat remmeinä kengille) sijasta.
Ja sitten mentiin, hurjaa vauhtia buggyn kyydissä ylös ja alas dyynejä, ihan kuin vuoristoradassa! Pääsimme laskemaan varmaan kymmenisen mäkeä alas, buggy jätti meidät ylös ja haki sitten alhaalta ja taas mentiin uuden ja isomman dyynin päälle ja alas. Super kivaa oli!


Hiekkabyggy ja jere.


Meidän lautatiimi.

Hiekkalautailu ei kyllä ihan samanlaista ole kuin lumilautailu. Laudan pohjaan pitää laittaa tosi tosi tosi paljon vahaa, (meillä oli ihan vaan kynttilää, mikä ei ehkä se paras vaha, mutta varmasti halvin) jotta se luistaisi edes vähän, tai sitten miulla oli vain huono lauta. Hiekka on myös upottavaa ja jos sait kärjen menemään hiekan alle ei sieltä heti noustu... ja tosiaan oli älyttömän tahmeaa. Lauta ei meinannut luistaa yhtään millään ja painoa joutui pitämään tosi paljon takana, että sai minkäänlaista liukua. Muutaman käännöksen pystyi alussa tekemään miltei kuten lumilautaillen, mutta yleensä sen jälkeen vaha oli kulunut aina pois ja kun vaha loppuu, loppuu myös vauhti kuin seinään! Ja sitten mennään voltein alas ja hiekkaa on aivan joka paikassa ja ihan uskomattoman paljon :)

Taas tuli nähtyä uutta ympäristöä, en ole ikinä ollut hiekka-autiomaassa, taikka näin isojen hiekkadyynien keskellä ja olihan tuo ajelu buggylla ja hiekkalautailukin jotain ihan uutta ja huippua!

Meidän joulu oli kutakuinkin siinä, että soiteltiin Skypellä suomeen ja kun olimme tämän tehnyt palasimme huoneellemme. Jere jo matkalla valitteli miten sillä on vähän huono ja outo olo ja niinhän siinä sitten kävi että Jerelle nousi kuume eikä se enää sängystä sitten noussutkaan kuin vasta seuraavana päivänä hetkeksi. Meillä oli varattuna yhdestä ravintolasta joulu illallinen, minne muutkin tutut täällä menivät. Mie sain osallistua ilman Jereä ja Jereltä jäi joulu ateriat syömättä. Toin kyllä ruokaa boxissa sieltä Jerelle, mutta sekin päätyi lopulta guesthousimme hassun koiran mahaan :) se oli kyllä aika onnellinen saamastaan ruoasta :)

Ilmeisesti bussin kovasta ilmastoinnista (taas) tai kylmyydestä ylipäätään yön aikana Jere sai flunssan mikä muuttui jouluaattona kuumeeksi. Nyt se taitaa olla jo ihan terve, ainakaan kuumetta ei enää ole ollut.

Me pakkaamme myös kimpsut ja kampsut huomenna ja suuntaamme Lima:n 8 miljoonan muun ihmisen sekaan viettämään uutta vuotta. Huij.
Katsotaan mitä muuta siellä keksimme puuhatella, kun uuteen vuoteenkin on vielä hieman aikaa.

Ja taas on muuten paljon kuvia Picasassa! sacred valleysta ja täältä Huacachinasta :)

3000 askelmaa ylöspäin...

...on Machu Picchun sillalta 2040 m:stä aina ylhäälle 2450 m:iin saakka Machu Picchun sisäänkäynnille.

Päästäksemme edes tänne asti ahersimme kolmisen päivää Inka Jungle -trekillä. Ensimmäinen aamu alkoi nelisen tunnin minibussi-matkalla Cuzcosta läpi Sacred Valleyn aina noin 4300 metriin saakka, mistä otimme fillarit alle ja lähdimme polkemaan kiemurtelevaa asfalttitietä alas tropiikkia kohden. Sää ei pyöräilyä oikein suosinut; jäätävä tihkusade muuttui alempana rankkaan kaatosateeseen ja noin tunnin alamäki pyöräilyn jälkeen päätimme luovuttaa. Kengät olivät läpi liti märät, samoin hanskat puhumattakaan housuista. Meidän kuoritakit osoittautuivat jälleen kerran aivan loistaviksi, sillä kaikki niiden alla säästyi kuivina! Mahtavaa. Pyörät siis katolle ja loppumatka taittui kosteassa minibussissa kohti ensimmäistä yöpymispaikkaa Santa Marian kylään.

Majapaikassa levittelimme kaikki märät vaatteet ja kengät kuivumaan siinä toivossa, että ne kuivuisivat seuraavaksi aamuksi... joo ei kuivuneet. Saimme Jeren kanssa oman huoneenkin majapaikasta, taas jotain hyvää, että on pariskunta! Muut retkikuntalaisemme saivat ison yhteisen huoneen. Tällä kertaa retkiseurueemme koostui kolmesta hieman ”nirppanokka” australialais tytöstä (niille ei sitten meiannut kelvannut mikään ruoka!) ja kahdesta reippaammasta ja fiksusta saksalaistytöstä (tosi fiksuja tyttöjä ollakseen juuri lukion käyneitä, ja puhuivatpa vielä miltei sujuvaa espanjaakin!).

Seuraavana aamuna alkoi sitten kävelyurakkamme, märät kengät jalkaan ja menoksi. Kävelimme päivän aikana noin 6-7 tuntia vaihtelevassa maastossa. Ei kuitenkaan yhtään niin rankkaa kuin Colcan kanjonin viimeinen ylämäki :). Matkalla oppaamme näytti meille paljon uusia hedelmäpuita ja viidakon kasviksia (kuten viidakkoperuna Yuka:n), kuljimme myös useiden koka-pensas viljelmien läpi. Perussa on laillista viljellä pieniä koka-pensas viljelmiä, mitkä tavallaan ei ole niin suuria, että niistä olisi viljelijälle iloa myydä huumetuotantotarkoituksissa, vaan sato menee myyntiin kylien marketeille paikallisten omaan jauhamiseen.
Kävelimme osan reittiä myös ihan oikealla Inka trail:illa, eli inkojen aikanaan rakentamalla polulla (jota toki entisöity, sillä sadekaudet tekevät aika pahaa tuhoa joka vuosi) missä mm. viestin viejät ovat juosseet kaupunkien välillä. Polku oli välillä pelottavankin kapea, vieressä hurja pudotus alapäin.


Inka polulla.

Tällä toisen päivän etapilla olisi ollut kohokohtana kuumat altaat reitin loppupäässä, mutta, mutta jotain huonoa tässä sadekaudella matkatessa on pelkän sateen lisäksi; kuumat lähteet olivat ”epäkunnossa” … Lähteet olisivat sijainneet aivan joen varrella, mutta kovien sateiden vuoksi joen pinta oli noussut jo aikalailla ja joki näin ollen huuhtonut kuumat altaat mukanaan. Myös osa meidän polusta joen varrella oli veden peitossa. Muutama virvokkeen myyjä oli sinnikkäästi kioskinsa kanssa vielä paikalla ja koetti saada meille myytyä juomia huonolla menestyksellä.

Joen ylittäminen oli myös jännää puuhaa. Välillä oli erilaisia siltoja matkalla, jotka huojuivat ja heiluivat enemmän tai vähemmän, mutta kaikista eksoottisinta oli mennä joen yli vaijeriin viritetyssä korissa! :) Näitä ylityksiä saimmekin kokea sitten kaksinverroin.

Toisen yön vietimme Santa Teresan kylässä jo hieman lähempänä Machu Picchua ja samalla tämä oli jo hieman turistisoituneempi pikkukylä. Vaikkei päivän kävely ollut mitenkään super rankka niin kyllä illalla taas väsytti! Törmäsimme tässä kylässä taas samaan ranskalais-perheeseen, kuin colcan kanjoneilla (ja alunperin Boliviassa), ne tuntuu seuraavan meitä ihan joka paikkaan! ;)

Kolmas aamu starttasi hyvällä aamupalalla ja taas käveltiin 7-8 tuntia aina Aguas Calientesiin saakka mikä on Machu Picchun juurella sijaitseva Gringolandia :) eli turistikylä täynnä turisteja, jotka ovat menossa Machu Picchulle taikka juuri sieltä palaamassa. Kylän nimi tulee siellä sijaitsevista kuumista lähteistä aguas calientes = lämpimät vedet.
Matkalla meille tultiin myymään banaaneja suoraan banaani viljelmiltä ja miten halpoja banaaneja! 15 kpl maksoi huimat 1 solen!
Eli kilohinnaksi tulee (jos yksi banaani on noin 120g) huimat noin 0,14 €/kg (juu mie laskin ihan itte!...kunhan löysin ensin laskukaavan netistä ;)), kun eikös suomessa banaani ole vähän alle 2 €/kg? Joka tapauksessa oikein maukkaita banaaneja oli :) Jere sai myös hieman mies vahvistusta, kun seurueeseemme liittyi kaksi espanjalaista poikaa ja yksi ranskalainen poika.

Aguas Calientesissa hieman ostelimme evästä seuraavan aamun aikaista starttia varten; mitään aamupalaa ei olisi mahdollisuutta syödä. Illalla söimme viimeisen yhteisen illallisen porukkamme kanssa ja menimme ajoissa unille.

Neljäntenä aamuna kello soi 3:50, 4:15 lähdimme kävelemään kohti Machu Picchun sillan portteja eli alhaalla sijaitsevia portteja, jotka aukeavat klo 05:00 ja päästävät ensimmäiset turistit matkaan kohti huippua. Ylös Machu Picchulle pääsisi myös bussilla, joka maksoi 14 USD meno-paluu (eli ihan sikana meille). Mehän oltiin trekille tultu niin eiköhän sitä kävellä sitten myös ylös asti! :)

Ylös ei muutoin olisi suurikaan kiirus, mutta Mahcu Picchun vieressä sijaitsevalla Wayna Picchulle pääsee kiipeämään päivän aikana vain 400 ensimmäistä turistia (koska reitti tuonna ei kovinkaan turvallinen, siksi rajoitettu turisti määrä) ja tuonnehan toki mekin halusimme. Eli eikun porteille odottamaan niiden aukeamista. Miulle tuli vähän mieleen jukolan viesti kun ihmiset alkoivat tungeksia porteilla ja kun ne aukesivat singahtivat ensimmäiset matkaan :) tosin kukaan ei tainnut lähteä juoksujalkaa ja ensimmäiset hyytyivätkin jo aika nopsaan.
Ja taasen oli sama ranskalais perhe samaan aikaan samassa paikassa meidän kanssa! jopa heidän noin 7v tytär ja 10v poika olivat mukana kapuamassa rappusia! Ylös meno ei ollut helppoa ja hengästyneen hengityksen pystyi kuulemaan kyllä kaikilta ylösmenijöiltä. Rappusia riitti ja riitti. Arvioitu ylös kipuamis aika on noin tunti, meillä meni aikaa 40 min. Ja olimmekin aika ensimmäisten joukossa ylhäällä, Wayna Picchun leimassani jonka sain luki nro 12 :) jee, hyvä me.

Kuudelta aukesivat portit itse Machu Picchulle. Siellä meitä odottelikin oppaamme, joka kierrätti meitä noin kahden tunnin verran, näyttäen päänähtävyydet. Ilman opasta olisi kyllä aika surkeaa olla Machu Picchulla, meilläkin olisi voinut olla parempi opas, mutta tämäkin oli ihan ok. Sää oli todella todella sumuinen. Mitään hienoa yleiskuvaa ei saanut ja mie aloin jo huolestumaan, että selkenisikö koko päivän aikana. Kierroksemme jälkeen kävimme vessoilla (niitä on vain yhdet porttien luona! Aina pitää kävellä pitkä matka takaisin porteille jos haluaa vessaan!) söimme hieman eväitämme ja onneksemme kun palasimme takaisin saitille oli sumu ja pilviverho jo ruvennut rakoilemaan, jee!


Tässä sumupilvet jo alkavat hajoamaan.

Kymmeneltä kirjauduimme Wayna Picchun check-pointilla, ja lähdimme kiipeämään huipulle. Ja taas niitä rappusia riitti ja riitti! Tällä kertaa rappuset ja maasto oli sen verran haastavaa, että nopea kapuaminen oli välillä mahdotonta. Wayna Picchu on ehdottomasti käymisen arvoinen! Miun mielestä se on puolet koko Machu Picchun kokemuksesta! Wayna Picchulta löytyy paljon pelottavia rappusia ja makeita kuvauksellisia maisemia ja muutama inca-rakennuskin.
Ylhäälle päästyämme oli vain todettava, että Wau. Aivan upeat maisemat! Ja tosiaan pilvet olivat jo miltei kokonaan väistyneet ja Machu Picchu näkyi täältä upeasti.
Alasmeno ylhäältä oli vähintään yhtä vaikeaa kuin ylöskin. Minuu alkoi oikein välillä huippaamaan ne korkeudet ja pudotukset rappusten vieressä.


Wayna Picchulta alas päin tulossa.


Siinä se nyt sitten on :)

Machu Picchulla kulutimme aikaa miltei seitsemän tuntia ja kauemminkin olisi voinut olla ihan helposti. Kaikki aika ei mennyt pelkästään alueen kiertämiseen vaan ihan istuksimiseen ja maiseman ihailuun. Sää ei meillä ollut paras mahdollinen, mutta sadekaudeksi varsin kelpo.
Vaikka Machu Picchulle tulisikin bussilla on alueella mieletön määrä rappusia ja kapuamista riittää, ei mikään helppo kohde liikunta rajoitteiselle (ellei miltei mahdoton).

Mekin yllätyimme miten pitkältä alaspäin meno tuntui päivän päätteeksi. Tietenkin kaiken sen kolmen päivän reissun kävelemisen jälkeen ja koko päivän rappusten ravaamisen jälkeen Machu Picchulla alkoi jaloissa jo tuntua! Ihanaa oli päästä perille Aguas Calientes kylään ja saada päivän ensimmäinen kunnon ruoka.
Machu Picchulla oli toki ravintola ja kahvila, mutta hinnat olivat aivan törkeät. Esim. 0,5 l pullo vettä maksoi alhaalla kylässä 2 solea ja ylhäällä 10 solea (= 2,6 €), samoin miun kahvi maksoi 9 solea, kun normaalisti maksaisi sen 4-5 solea ja esimerkiksi mars-patukka maksoi 10 solea! se on jo miltei tripla hinta suomeenkin verraten! Lipuissa kyllä lukee, ettei sisään saa viedä eväitä taikka juomaa muovipulloissa, mutta jopa meidän oppaat kehoittivat meitä ottamaan kaikki mukaan alhaalta eikä kukaan tullut meille mitään sanomaan kun söimme eväitämme sisällä raunioilla.

Sitten alkoikin inka jungle reissun ehkä ikävin osuus; paluumatka. Ensiksi meidän piti odotella sellaiset 5 tuntia Aguas Calientesissa junan lähtöä ja super väsyneenä odottelu ei ole mitään kivaa puuhaa. Tietenkään meillä ei enää ollut hotelli huonetta, vaan kuljeksimme kylällä ja hengailimme muutamissa eri kuppiloissa. Junamatka kesti parisen tuntia, mistä vielä bussilla toiset parisen tuntia. Perillä Cuzcossa olimme puolenyön aikaan. Kyllä väsytti. Raahauduimme guesthousillemme, saimme rinkat säilöstä ja sitten vielä suihkuun ja unille.

Tämä päivä onkin sitten kulunut lepäilyn merkeissä. Aurinko paistoi aamupäivän ja on ollut tosi hyvä mieli tuosta reissusta. Se sujui kaikinpuolin oikein mallikkaasti ja olihan Machu Picchu aika kiva kruunaus koko neljän päivän retkelle. Me saimme jälleen halvimman hinnan tuolle reissulle kuin muut tourneemme jäsenet, mikä johtui varmastikkin vain ja ainoastaan siitä, että me emme varanneet reissua minkään guesthousin kautta vaan suoraan toimistolta, tällä tavoin välttää yleensä välikädet minne pienet summat ylimääräistä rahaa saattaa matkalla hukkua.

Nyt sitten nautimme Cuzcon ruokatarjonnasta. Neljä päivää tuli syötyä aika saman kaavan mukaan: aamulla omeletti/hedelmäsalaattia, päivällä ja illalla keitto, riisiä, ranskalaisia ja sitten kanaa taikka alpakkaa. Ei sillä, hyvää ruokaahan tuo toki oli, oikein hyvää ja tietenkin oikeaa Perulaista, mutta hieman puuduttavaa :)

Huomenna tarkoitus olisi taasen pakata meidän päiväreput ja jättää rinkat guesthousille ja lähteä pariksi päiväksi tutkailemaan vieressä sijaitsevan Sacred Valley:n (=pyhä laakso) pikku kyliä ja Inca raunioita.


Jotain pientä Machu Picchusta:

Muinainen hyvin säilynyt inka kylä, rakennettu noin 1450- luvulla ja hylätty espanjalaisten valoittajien Peruun saapumis aikoihin. Nämä rauniot ovat säilyneet ehkä parhaiten, sillä näitä eivät espanjalaiset valloittajat löytäneet eivätkä näin ollen päässeet niitä tuhoamaan (niin kuin tekivät miltei kaikelle muulle).
Machu Picchu nimi tarkoittaa vanhaa vuorta (kun taas Wayna Picchu nuorta vuorta).
Tämä ei ollut normaali inka-kaupunki vaan kylä, joka toimi ilmeisesti seremoniapaikkana ja valittujen, korkea arvoisten henkilöiden asuinpaikkana. Esim. pappien, astrologien jne. ja arvioitu asukasluku on ollut jotain 500 ja 1200 välillä. Machu Picchun oikea tarkoitusperä on arvoitus, mutta teorioita on paljon. Yksi teoria on että Machu Picchu toimi inkojen koelaboratoriona erilaisten kasvien kasvuolosuhteita tutkittaessa, tämä siksi että Machu Picchulta löytyy lukuisia viljely terasseja, joista alimmat ovat jopa 80 metriä alempana korkeimmalla olevista terasseista, näin ollen näistä löytyy erilaisia kasvuolosuhteita eri lämpötiloineen ja niissä on kasvatettu lukuisia erilaisia kasveja, mutta kuitenkin niin vähän ettei niistä olisi riittänyt satoa ruokkimaan koko kylällistä.

Machu Picchu on ollut Perulaisten paikallisasukkaiden sekä muutamien muiden yksittäisen tutkijan/matkaajan tiedossa jo aiemmin, mutta julkisesti paikan löysi 1911 amerikkalainen historioitsija Hiram Bingham, joka toi Machu Picchun maailman tietoon.

Lisää Machu Picchu Faktaa wikipediasta suomeksi: http://fi.wikipedia.org/wiki/Machu_Picchu
ja englanniksi taas kattavammin: http://fi.wikipedia.org/wiki/Machu_Picchu

ja Picasasta löytyy taasen hurjasti lisää kuvia! http://picasaweb.google.com/Jennnnni1/Peru#

Canyon Del Colca

Elämäni ensimmäinen vaellus on virallisesti nyt tehty (ja myös Jeren...jos armeijaa ei lasketa)! Ja hyvä oli aloittaa tämä vaellusura yhdestä maailmansyvimmästä kanjonista :) Riitti nimittäin nousua ja laskua aika lailla!

Tehtiin kolmen päivän trekki tuonne Colcan kanjonille, joka on kaksi kertaa syvempi kuin Grand Canyon! Ja tosiaan yksi maailman syvimmistä kanjoneista.
Kanjonit ovat noin muutamien tuntien ajomatkan päässä Arequipasta, Perun toiseksi suurimmasta kaupungista. Reissuun lähtö oli aikainen, kolmen aikaan aamuyöllä meidät tultiin hakemaan. Onneksi matkalla sai hieman nukuttua lisää. Sitten aamupalaa ja hieman kondorien bongailua näköalapaikalla, lounasta ja eikun kävelemään! Näimmekin heti alkuun Kondorin, mielettömän iso lintukan se on ja komea. Andien kondori on maailman kookkain lentotaitoinen lintu! Siipien väli voi olla jopa yli kolme metriä.


Sinne sitten vaan ja ihan alas asti :)


Toisella puolen näkyy meidän polku. Varmaan ainoa tasainen kohta siinä!

Meidän porukka koostui vain miusta, Jerestä sekä isrealilaisesta pojasta ja meidän paikallisesta oppaastamme. Majapaikoilla oli tietenkin muitakin ihmisiä tekemässä samaa reissua. Tuli vähän kyseltyäkin, että mitä muut oli maksaneet reissusta ja aika kovia hintaeroja oli; tanskalainen pariskunta oli maksanut 10 0USD kun me oltiin maksettu vain 120 Solea! (10 solea = 3.75 €)

Ensimmäisenä päivänä kävelimme miltei pelkästään alas. Reilu neljä tuntia alamäkeä ja varpaiden päitä alkaa sattumaan aika paljon :) onneksi perillä meitä odotti joen varressa kuumat lähteet! Miten olikaan ihana lillua niissä, vaikkei kävely mitenkään kovin rankkaa vielä ollutkaan.
Seuraavana aamuna sitten olikin hieman rankempaa. Ensimmäiseksi auringon paisteessa ylämäkeen tarpomista kaksi tuntia, huh! Ja kun täällä ne ylämäet on sen verta jyrkkiä, ettei kävellä vain suoraan ylöspäin vaan kaikki polut on siksakkia!
Vierailimme pienessä kylässä laaksossa ja sen museossa sekä lounastimme. Tämän jälkeen oli enää alamäkeä seuraavaan majapaikkaan Oasikseen. Vihreä vehreä läntti kanjonin pohjalla uima-altaineen kaikkineen. Harmi vain, että juuri kun saavuimme perille alkoi satamaan kovemmin ja sadetta riittikin sitten koko loppui llaksi.

Kolmantena aamuna herätys oli jo puoli viiden aikaan ja ilman aamupalaa lähdimme urakoimaan ylämäkeen. Muita ihmisiä tuli matkalla meidän ohitse muuleilla, parin isomman gringon kohdalla kävi hieman muuleja sääliksikin :) Yhteensä noustiin korkeudessa kanjonin pohjalta 1200 m linnuntietä ja polkua pitkin viitisen kilometriä, aikaa tähän meni kaksi ja puoli tuntia neljällä pienellä hengähdystauolla. Oli rankkaa! Oikeasti rankkaa. Mutta ihmeen hyvin sitä jaksoi, vaikkei ihan hirmuisesti ole viimeiseen vuoteen tullut urheiltuakaan :) jopa israelin armeijan käynyttä kaveriamme otti lujille! (siellä armeijassa ollaan yleensä se 3-4 vuotta :))


Ylöspäin, ylöspäin. Polku ei ollut mikään helppo käveltävä isoine irtokivinee.


Vihdoin ylhäällä! jee.

Paluumatkalla oli tarkoitus pysähdellä vaikka missä, mutta nukkumiseksihan se pääasiassa meni :) nähtiin lisää kondoreita, vikunjoita ja käytiin syömässä loistava perulainen buffet lounaaksi. Tuolla oli samaan aikaan ryhmä koululaisia syömässä ja pari noin 16-vuotiasta poikaa tuli pyytämään josko he saisivat ottaa miusta kuvan heidän kanssaan :) ja kyllähän sitä taas mieltä lämmitti kuin tän ikäsenä vielä kelpaa 16-vuotiaiden poikien kotialbumiin =D vielä kun oli kuitenkin kolmatta päivää samat hikiset trekkikamat päällä, ettei ihan hehkeimmillään.

Kaiken kaikkiaan oli tosi kiva vaellus! Vaikka maisemat pysyivätkin matkalla aika suhteellisen samoina, oli ne silti oikein hulppeat. Oppaamme oli ihan super mukava, ruoka hyvää ja majoitukset ok. Ja jäi sellainen olo, että mikäs tässä vaellellessa, voisi tätä tehdä lisääkin :).

Päätimme jäädä Arequipaan lepäilemään yhdeksi päiväksi lisää. Jerelle piti käydä ostamassa vähän uutta gearia, kun sen rakkaat vanhat lenkkarit hajosivat pohjasta aika totaalisesti tuon vaelluksen aikana ja ostimme myös hänelle uuden päivärepun, jotta vaellusvaatteet ja sadesuojat mahtuvat jatkossa hieman paremmin mukaan. Meillähän ei kummallakaan ole ollut päiväreppua, vaan olkalaukut käsimatkatavaroille ja tähän asti ollaankin pärjätty niillä ihan hyvin, mutta nyt tuli vastaan pakollinen reppujen hankinta (olkalaukkua on hieman ikävä kantaa monenpäivän vaelluksella). Ostimme ensin miulle pienehkön repun, jota olisi hyvä kantaa vaelluksilla ja kokeilimme tuon colcan trekin, että miten pärjäämme sillä ja sitten meidän kasaan menevällä pikkurepulla, nooh. Juuri ja juuri saimme ahdettua tavaroita eikä vaihtovaatteita kauheasti mukaan mahtunut, niin kävimme sitten ostamassa Jerellekin paremman repun. Nyt ollaan niin uusissa varusteissamme että :) eikun lisää vain vaeltamaan!

Kävimme ulkona syömässä trekkiporukamme kanssa perjantaina ja vähän katsastamassa Arequipan yöelämääkin. Lauantaina olimmekin sitten ihan valmiita jo lähtemään jatkamaan matkaa. Päivä piti kulutella pois, kun bussi lähti vasta illalla. Meillä oli treffit Bolivian tuttujen, australialaisten tyttöjen Siophanin ja Julesin kanssa. He olivat juuri tulleet Cuzcosta Arequipaan ja ehdimme sopivasti nähdä ennen meidän lähtöä Cuzcoon. Saimme myös paljon hyviä vinkkejä ravintoloista ja kahviloista Cuzcossa :)

Perun bussit onkin sitten toinen juttu, ne on nimittäin upeita! Hienompia kuin thaikkujen huippubussit. Ja sisään mennessä otettiin kaikilta oikein sormenjäletkin! Vau. Ja valinnanvaraa busseissa on aika paljon, on VIP:iä ja supermakuupenkkejä jne. Meillä tosin oli nyt ihan tavalliset penkit (semi cama), jotka nekin kyllä oli oikein hyvät.

Nyt sitten ollaan Cuzco:ssa. Täältä käsin kaikki lähtee Machu Picchulle. Me kävimme hieman kiertelemässä toimistoja ja huomasimme hintojen olevan aika samat kaikilla. 160 Usd neljän päivän reissu sis. miltei kaiken myös liput Machu Picchulle ja junan (sika kallis!) takaisin Cuzcoon. Varasimme itsellemme lähdön siis huomiselle. Vaellus seurana pitäsi olla pari kanadalaista ja pari australialaista, hyvältä kuulostaa :)

Harmillista, että ilmeisesti säät on olleet Cuzco:ssa jo jonkin aikaa tosi sateiset ja sumuiset (Perun sadekausi juurikin alkanut). Tänäänkin oli pari tuntia kestävä kunnon sade ja ukkoskuuro. Kaikki tuttavamme jotka ovat käyneet nyt Machu Picchulla ovat kastuneet aika hyvin. Toivotaan, että meillä kävisi joku super tsäkä eikä sadetta tulisi, ainakaan paljoa. Mutta sadeviitat täytynee vielä käydä tänään varmuudeksi ostamassa.

Korkeanpaikanleirillä Incojen synnyinseuduilla.

Cobacabana on aika sympaattinen rajakaupunki Titicaca -järven rannalla. Titicaca-järvi on maailman suurin korkeuksissa sijaitseva järvi. Tällä reissulla on aika paljon ilmaantunut Maailman suurin, korkein ym. käsitteitä ja voin luvata ei ne tähän lopu, Perusta löytyy lisää maailman... kohteita :) Otetaan vaikka ensimmäisenä maailman syvimmät kanjonit Arequipan ulkopuolella minne seuraavaksi suunnataan.


Cobacabana nakoala paikalta.

Mutta tosiaan tämä Titicaca-järvi on hieman isompi lätäkkö; 8400 neliökilometriä 3808m:n korkeudessa, 457 m syvä (syvyydesta loytyy aika eriavia mittoja...) ja jonka pohjois puolisko on Peru:n puolella.

Erityisen järvestä tekee se että täältä oletettavasti (tarun mukaan) on koko Inca kulttuuri aikoinaan syntynyt. Järvessä on pieni saari nimeltä Isla del Sol (auringon saari) jossa Viracocha (Incojen valkopartainen jumala-kuningas hahmo) sekä ensimmäiset incat Manco Capac ja Mama Ocllo mystisesti ilmestyivät auringon käskystä. Ennen Incoja Isla Del Sol:in rannoilla asustelivat Tiwanakut Incojen esi-isät. Isla Del Sol on miltei kaikkien turistien must see -listalla, ja mm. Perun puolelta turistiralli järvelle on aikamoinen. Ja kyllä täällä Boliviankin puolella meitä turisteja riittää.

Me päädyimme tekemään omatoimisen saari visiitin. Otimme aamu veneen saarelle, löysimme guesthousin (joka oli niin jyrkkien rappusten yläpäässä että huhhuij!) ja lähdimme pikku kävelylle. Pikku kävely meinasi noin 8 km saaren eteläpäästä pohjoispäähän Isla Del Sol:in kuuluisimmille Inca -raunioille ja takaisin. Ja tämä saari ei todellakaan ole tasainen! Ehei, pelkästään ”satamasta” kylälle päästäkseen saa kavuta ihan törkeästi ylöspäin ja 4000 metrissä ylä- ja alamäkeen meno 8 km per suunta ei ollut ehkä ihan helpoin homma, mutta me selvittiin!
Itse rauniot oli aika mitättömät, kivikasoja... mutta maisemat muutoi ihan hulppeat ja hyvää kuntoilua tuli! Nyt kun olemme tehneet tällaisen korkeanpaikantrekin täällä niin eikös sitten kaikki alle 2500 m korkeudessa suoritetut trekit pitäisi sujua kuin vettä vaan? :)
Aikaa koko rupeamaan meni lounaan kanssa noin kuutisen tuntia. Ei tarvinnut illalla unta taaskaan kysellä, väsytti ihan mukavasti :)


Isla Del Sol ja Inca -kivikasoja.


Lepoa paivan kavely rupeaman jalkeen :)

Toinen mielenkiintoinen nähtävyys järvellä (ja pääosin nämä vain Perun puolella) on kelluvista kaisloista tehdyt keinotekoiset saaret, joiden asukkaat pakenivat kaislasaarille incojen hyokkayksia. Nailla saarilla asustelee edelleenkin jonkin verran vaestoa, mutta suurinosa saarista on valjastettu turismille.

Myös kulkupelit eli veneet on hienosti rakennettu näistä isoista kaisloista. On osoitettu että näillä kaislaveneillä on taitettu matkaa muinoin Etela-Amerikasta aina Aasiaan asti!

Bolivian puolella saarekkeita on aika vähän ja ilmeisestikin pienempiä kuin Peru:n puolella. Mutta näitä veneitä tuli rannassa nähtyä täälläkin muutamia. Näistäkin toki oli tehty turisti versioita perämoottorein ja muovipohjalla (mikä ihan kätevää ei tarvitse olla uusimasssa kaisla pohjaa koko ajan).

Pääruoka täällä on Taimen, mitä tarjoillaan mm. valkosipuolimaustettuna taikka chili maustettuna. Ja hyvää kalaa onkin! Ei nyt vedä mitään vertoja lohelle, mutta maistuu kyllä hyvältä. Vielä kun täällä osataan tehdä mielettömän hyvää perunamuussia niin Vola! Namnam. :)
Ei ollakaan Jeren kanssa syöty kolmeen päivään mitään muuta kuin kalaa :)

Huomen aamuna aloitamme sitten Peru:n valloituksen. Pidetään peukkuja että meidän hyvä onni säilyy, eikä meiltä varastettaisi mitään! Ainakin täällä Bolivian puolella ihmiset varoittelevat paljon Peru:sta ja perulaisista. Ja paljon ollaan kuultu muilta matkailijoilta miten heiltä on varastettu tavaraa Perussa :( toivotaan että se on ollut heiltä omaa huolimattomuutta ja ettei meille käy niin.

ViidakkoRipuli ja muita tarinoita...

Meidän lento oli jokseenkin jännittävä ja mielenkiintoinen. Rurrenabaque:n lentää vain kaksi lentoyhtiötä; Bolivian armeijan lentoyhtiö TAM ja joku toinen ihan oikea lentoyhtiö (mutta ei ilmeisestikään yhtään sen parempi/luotettavampi). Meidän lennot oli TAM:lla. Check-inn tehtiin virallisella lentokentällä (maailmankorkein kansainvälinen lentokenttä 4 050 m) ja sitten meidät kuljetettiin viereiselle armeijan lentokentälle. Huonon sään vuoksi meidän lento oli myöhässä puolitoista tuntia. Sitten vaan koneeseen mars mars ilman minkäänlaista turvatarkastusta (Jerellä mm. unohtui käsimatkatavaroihin leatherman...) ja koneessa ei ollut minkäänlaista turvaselostusta saatikka kuulutuksia. Edes pelastusliivejä ei ollut penkin alla eikä happimaskeja katossa... koko kone vaikutti enemmän tai vähemmän epäillyttävältä ja pelotti, Oikeasti.
Parhaimmillaan (taikka pahimmillaan) isot koneet tarvitsevat näin korkealla jopa 5 km kiitorataa päästäkseen ilmaan! Myös muita erilaisia haasteita tuottaa näin korkealta lentoon pääsy, mm lentokoneiden renkaiden täytyy olla jotenkin erilaiset normaaliolosuhteisiin nähden.

Mutta ilmaan päästiin ja alaskin asti, vaikka jännittävää se kyllä oli. Laskeuduttiin keskelle viidakkoa, missä oli yksi yksinäinen kiitorata. Tuli mieleen ihan vähän Samuin kiitorata nelisen vuotta sitten. Rurrenabaque:ssa satoi vettä, me matkustajat kapusimme huterat tikkaat koneesta alas ja menimme koneen siiven alle pitämään sadetta.

Mutta mikä tuoksu tropiikissa onkaan! Oltiin Jeren kanssa miltei unohdettu miten upea tuoksu palmujen keskellä, kosteassa tropiikissa voi olla! Muutamat kunnon henkäykset piti maistella ja haistella ja leveä hymy nousi huulille :) Tätä oli ollut NIIIIN ikävä!
Tällä piskuisella lentokentällä oli noin 100 m kiitoradasta pieni puinen lentokenttärakennus, minkä vierestä meidät poimittiin Pampa-tourneelle (Pampa = viidakon suistoaluetta ). Retkiryhmämme koostui kolmesta ruotsalaispojasta, yhdestä australialaisesta nuorukaisesta, yhdestä hollantilaisesta pojasta sekä meidän lisäksi oppaasta ja kuskista.

Matka minibussissa (joka oli super ahdas ja epämukava näin suurelle poppoolle) kesti mutaista ja töyssyistä tietä pitkin kolmisen tuntia sydemmälle viidakkoon. Perillä odotti pikkuruinen kylä, missä söimme lounasta (Jerelle ja miulle se oli vasta aamupala) minkä jälkeen saimme körötellä vielä vähän minibussissa ennen joenrantaan pääsyä.


Tästä starttasimme veneellä tourneellemme.

Vastassa oli lauma hyttysiä! Tuli kiirus pakata kamerat, hyttysmyrkyt ja muut tarpeelliset venereissu-tavarat käsimatkatavaroihin ja vetää kuoritakit niskaan, niin paljon oli hyttysiä.
Sää oli harmaa ja venematkalla tihuttelikin pariin otteeseen vettä. Ei ehkä paras sää nauttia kauniista luonnosta ympärillä. Positiivista oli se, että näimme elukoita ehkä enemmän kun ei ollut paahtavan kuuma auringonpaiste. Köröttelimme puuveneellämme kolmisen tuntia. Näimme papukaijoja, apinoita, kilpikonnia, maailman suurimpia jyrsijöitä, erilaisia vesilintuja, uskomattomat määrät alligaattoreita sekä mustia kaymaaneja sekä vaaleanpunaisia makeanveden delfiinejä!


Alligaattori


Vesisika, maailman suurin jyrsijä.


Apinoita ihmettelemässä meidän venettä.


Uskomatonta, että aamulla olimme vasta olleet maan pääkaupungissa neljäntuhannen metrin korkeudessa ja muutama tunti siitä eteenpäin olimme keskellä Bolivian Amazoneja!

Pampa-tournee oli kaikin puolin kiva, paitsi... Jere alkoi jo veneessä menomatkalla voimaan pahoin ja perillä alkoi oksennus-ripuli -ralli. Ei kiva. Seuraavana aamuna mie herään siihen et on kiire vessaan. Onneksi kuitenkin miun ei ollut aivan super huono ja uskaltaudun lähtemään mukaan toisen päivän ensimmäiseen aktiviteettiin: Anakonda jahtiin. Jereltä jäi anakondat sivusuun, mutta hyvä ettei lähtenyt, sillä miunkaan olotila ei ollut huippu, lähdin silti, enkä meinannut selvitä suolta takaisin enää! Meille annettiin isot kumisaappaat ja sitten eikun marssimaan heinikkoon missä oli välillä polviin asti vettä! Mutaa, vettä ja heinikkoa. Kaksi tuntia tuota, paahtavaa auringonpaistetta sekä miljoonia hyttysiä! En oikeasti ole elämässäni ikinä nähnyt niin paljon hyttysiä! Ja nää hyttyset eivät aurinkoa pelänneet, niitä oli joka paikassa ja koko ajan! Todella, todella hermostuttavaa.

Miun otsa tikattiin täyteen hyttysen puremia vaikka miulla oli Off:ia koko otsan mitalta. Oli äärettömän kuuma ja kostea, mutta hyttystentakia oli miltei välttämätöntä kävellä kuoritakki päällä! Lämpöhalvaushan siinä meinasi tulla. Huh. Oli aika helpottavaa huomata puurakennuksia kävelyn loppupäässä; jes, selvisin! Muuten ei varmasti olisi ollut aivan näin tuskaista, mutta koska miullakin oli kokoajan semi huono ja heikko olla plus, että mietin vähän väliä et pitääkö oikeesti mennä jonkun puskan taakse kyykylle taikka oksentaa.
Mutta löysimmehän toki Anakondan! Sellanen kevyt seitsen metrinen iso otus! (no ei oikeesti vain kolmemetrinen...) Plussaa retkenjärjestäjille siitä, ettei tätä anakondaa otettu kiinni taikka häiritty muutoin kuin turistien tuijottelulla. Olen nimittäin kuullut, että joissain retkillä anakondat otetaan kiinni ja sitten esitellään turisteille jne. ei hyvä.

Kyllä maistui päikkärit (lounas ei niinkään uponnut vielä) hyvältä tuon jälkeen! Ja voimatkin vähän palautuivat ja huono olo heikkeni. Jerekin alkoi iltapäivällä olemaan jo paremmassa iskussa ja pääsimme kaikki kalastelemaan piranjoita :) Syöttinä toimi tietenkin raaka lihanpala ja eikun koukut vesille! Lihanpalat katosivat sekunneissa parempiin suihin, eikä yhtään piranjaa jäänyt koukkuihimme. Muutama kissakala saatiin sentään. Ja taas ehkä muutama sata hyttysenpuremaa lisää, sillä joka kerta kun vene hiljensi vauhtia taikka kun pysähdyimme onkimaan oli hyttysarmeija jo saartanut meidät. Ja taas niitä oli ihan joka paikassa imememässä loputkin veret meistä.

Kalastelujen jälkee meidät vietiin rannalle missä oli jalkapallo- sekä lentopallokentät ja pikkunen baari janoisille. Tänne tuotiin siis kaikki kakkospäivän pampa-tourneelaiset, meidän lisäksi paikalla oli varmaan neljä muuta veneellistä turisteja. Viidakko-jalkapallot oli meneillään, oppaat vastaan gringot ja Jereä harmitti, hänen kunto kun ei vielä ollut aivan juoksukelpoinen.
Katselimme täällä kauniin auringonlaskun ja pimeän tulon jälkeen lähdimme taas vesille. Nyt ajoimme siis vain takaisin leiripaikallemme alligaattoreiden pimeässä kiiluvia silmiä lampuilla etsien.


Auringonlasku pampalla.

Kolmannen päivän aamuna lähdimme uimaan tuohon samaan jokeen, kaikkien mukavien alligaattoreiden ja piranjoiden sekaan! Iiks. Ohjelmassa oli siis uintia Delfiinien kanssa... noh, olihan siinä joen mutkassa yksi delfiini, mutta ei se kovinkaan lähelle meitä tullut ja hyvä jos edes näyttäytyi enää kun ensimmäiset gringot molskahtivat veteen. Mutta ei onneksi näkynyt alligaattoreitakaan, eikä piranjoita. Ja voitte vaan kuvitella kun nousimme vedestä takaisin veneeseen..hmm. Olikohan ihan muutama hyttynen kimpussamme aivan sillä sekunnilla! Tuli hieman kiire pukea vaatteita päälle!

Ja siinäpä se Pampa-tournee olikin.. kamat kasaan, murkinaa rinnanalle, veneeseen, taas se miltei pari tuntia takaisin ”satamaamme” ja minibussiin ja kolmisen tuntia Rurreen.

Tuolla Pampalla majoituimme joenrantaan rakennettuun vähän kuin parakkiin? Seininä oli hyttysverkkoa ja jokaisella oli oma sänky hyttysverkolla. Nukuimme kaikki seitsemän samassa huoneessa. Talot oli rakennettu irti maasta ja osan rakennuksien välillä meni korotetut ”sillat”.
Iltaisin nukahdimme viidakon ääniin, ihanaan hyönteisten siritykseen ja aamulla kuuden aikaan kun aurinko oli jo noussut tuli mölyapinat paikalle huutelemaan. Ihan upea kokemus oli olla jotenkin noin syvällä viidakossa/pampalla ja kun näki oikeasti alligaattoreita syömässä kalaa ja vesilintuja pyydystämässä kalaa ja delfiinejä jahtaamassa pikkukaloja. Sitten vielä nuo kaikki apinat, joita näimme joen varrella ja apinat, joita näki rakennuksiemme ympärillä. Iso plussa matkanjärjestäjälle siitä, ettei minkään eläimen olemiseen puututtu, ei ruokittu, taikka kannustettu koettamaan saamaan esim. apinat lähemmäksi ym.

Pari pullollista Off:ia kolmen päivän aikana miltei meni ja silti tulimme takaisin ”sivistykseen” pari sataa hyttysenpuremaa rikkaampina :) me jäimme Jeren kanssa Rurreen pariksi yöksi, kun suurin osa turisteista paineili vielä samana päivänä lentokentälle ja otti lennon takaisin La Paz:iin.
Sen verran meitäkin alkoi lento houkuttelemaan, että seuraavana päivänä kävimme vähän kyselemässä lentojen perään, mutta vastaus oli Fully Booked seuraaville parille päivälle. Että bussilla käy meidän tie takaisin La Paz:iin. Rahaahan siinä säästyy, mutta istumalihakset ei. Matka bussilla on tosiaan se 20-24 tuntia ja on kuulemma matkustajan näkökantista riippuen maustettu upein maisemin tai älyttömän pelottavin tein...

Yksi päivä oli mukava viettää täällä Rurressa. Pikkuruinen kylähän tää on, mutta kyllä täältä silti löytyisi tekemistä vaikka pariksi päiväksi. Me päädyimme viettämään aamupäivän kylän näköalapaikalla, mistä löytyi myös uima-allas.
Ihanaa on ollut kun on niin lämmintä! Sängyssäkin on kolmen viltin siljasta vain lakana peittona! Lämpöasteita on ollut noin 32-34 päivisin ja öisinkään ei ole laskenut alle 27 :)
On tullut aika kova hinku päästä jo jonnekin rannikolle, aurinkoon ja surffaamaan!

Mutta nyt vielä pariksi päiväksi La Paz:iin palelemaan. Tai no, onhan sielläkin päivisin lämmintä ja kesä on vasta tulossa sinne. La Paz:sta sitten suunta Titikaka-järvelle, maailman korkeimmalle järvelle.
Eli ensin bussi La Paz:ista Cobacabanaan (rajakaupunki), sieltä vene Isla del Sol:lle, pari yötä aurinkojumalan synnyin saarella ja sitten kohti Perua ja Arequipaa!

Suurkaupungin vilinää korkeuksissa.

Huom. Huom. kaksi postausta! alempana vanhempi. tässä uudempi.

La Paz on maailmankorkein pääkaupunki, 3 660 m ja asukkaita hieman alle miljoona.
Kaupunki on rakentunut laaksoon jota ympäröi korkeat kukkulat ja vielä korkeammat lumihuippuiset vuoret mm. Illimani 6 439 m. Tiet on kaupungissa jyrkkiä ylä ja alamäkiä.
Tykätään Jeren kanssa tosi paljon La Paz:ista. Täällä ei ole liikaa kiiltäviä hienoja rakennuksia, kävellen pääsee miltei joka paikkaan ja ruoka on hyvää (joskin kallista). Ainoa monikansallinen yhtiö mikä on löydetty on Burger King. Muita ei taida olla.



Kun vihdoin saimme vatsamme kuntoon lähdimme jakamaan juuri automaatista nostettuja rahojamme eri osoitteisiin; bookkasimme lennot Rurrenabaqueen (bolivian amazon), sekä Pampas tour:in sinne, varasimme seuraavalle päivälle Tiwanaku-raunio kierroksen sekä illaksi Cholitas-painia ja vielä sitä seuraavalle päivälle Chacaltaya kukkulalle kiipeämisen. Huh ja Heihei rahat vaan. Eikun uusiksi automaatille.

Tiwanaku ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiwanaku ) on muinainen hylätty intiaanikaupunki Titicaca -järven rannalla 4000 m korkeudessa mistä on mm. löydetty kuuluisa aurinkoportti. Tiwanakun valtakunta kukoisti 500-900 jaa. Ja parhaimmillaan siellä asusteli mahdollisesti 30000 – 60000 begin_of_the_skype_highlighting              30000 – 60000      end_of_the_skype_highlighting asukasta. Tiwanaku oli siis ennen Inkojen aikaa. Rauniot oli ihan mielenkiintoiset ja vaativat kyllä ehdottomasti oppaan, missään ei ollut edes espanjanksi juurikaan mitään selityksiä, joten yksin olisi tullut tuijoteltua vain kivikasoja.



Tiwanakun jälkeen menimme katsomaan paikallista Show-painia; Cholita wrestling. Ja tuonne olisi ehdottomasti pitänyt mennä ominpäin eikä turisti laumassa. Oli niin noloa kun meitä Gringoja oli älyttömästi ja meidät vietiin kaikkien paikallisten jonojen ohitse sisään ja tietenkin meillä oli kehän vieruspaikat, missä ei ollut sitten ketään muita kuin meitä Gringoja! Paikalliset istuivat meidän takana katsomoissa... sitten kun vielä monet urpot turistit ostivat itselleen maailman tyhmimmän näköiset maskit ja pukivat ne päähänsä sekä vielä käyttäytyivät välillä kovin tyhmästi niin huh huh. Kyllä meitä taas hävetti olla gringoja.

Itse showkaan ei ollut kovin kummoinen, aika heikko laatuinen itseasiassa. Mie olin tullut katsomaan Cholita-painia (cholita=alkuperäisasukas joka asuu kaupungissa mutta pukeutuu vielä perinteisesti) ja ensimmäinen tunti meni katsoessa huvittavaa miesten showpainia. Cholitat osasivat olla tavallaan viihdyttäviä ja oli meillä ihan kivaakin :) Välillä sai vaan vähän liikaa jännittää eturivissä et kenen päälle heitetään joku painijoista ja kuka saa seuraavan pullollisen vettä päällensä.

Seuraavana aamuna oppaamme Gery tuli jätti autollansa hakemaan meitä ja lähdimme ajamaan kohti Chacaltaya vuorta. Chacaltaya:ssa on ollut joskus 50-luvulla maailmankorkein laskettelukeskus ja myös ensimmäinen paikka mistä jäätikkö on sulanut ilmastonmuutoksen vaikutuksesta kokonaan. Laskettelukeskus joutui sulkemaan ovensa lopullisesti vuonna 2009, kun jäätikköä ei enää vain ollut.

Käytännössä kiipeäminen tälle huipulle on helppoa, sillä autolla pääsee laskettelukeskuksen ravintolarakennuksen viereen, mistä ei ole nousua enää kuin joku 50 m? Mutta lähdeppä kävelemään ylämäkeä yli 5 000 metrissä! Huh, laittaa sydämmen tykyttämään tuhatta ja sataa ja happi loppuu jne. Tuossa korkeudessa on ilmassa enää happea puolet siitä mitä se on merepinnantasolla! Joten ei ihme jos alkaa puuskututtamaan.
Mutta huipulle päästiin. Harmiksemme vain oli todella pilvinen sää ja satoi lunta! Joten kaikki mielettömän upeat maisemat jäi näkemättä. Mutta lunta saatiin nähdä ja mie askartelin huipulle pienen lumiukon ja lumi laaman :)
Jerelle kohokohta oli myös päästä ajanmaan Geryn jenkki jeeppiä! Isoa sellaista (V8) ja kapealla tiellä kohti huippua. (Taon kavereille: Jopa Nuts olisi kateellinen!).




Huipulla ollaan!

Tänään tiistaina olemme taas hoidelleet vain asioita, lähetimme mm.18 postikorttia! Wau. Ja pesimme pyykkiä. Eli olemme enemmän kuin valmiita lähtemään huomenna Bolivian Amazoneille.
Jonkun siis pitäisi hakea meidät huomenna lentokentältä Rurrenabaquessa ja viedä kolmen päivän Amazonin Pampa-tourneelle. Meidän pitäisi nähdä ainakin krokotiilejä ja vaaleanpunaisia delfiinejä :)

Olemme tutustuneet La Paz:issa oloaikanamme Olivers travels -baarin henkilökuntaan ja muihin paikalla pyöriviin paikallisiin ja vähän jopa harmittaa jos emme enää ikinä tule näkemään heitä. He ovat olleet niin ystävällisiä alusta alkaen :)

La Paz:issa olisi ollut tekemistä vaikka kuinka. Suosituimpia tekemisisä on vierailla San Pedron vankilassa, joka on aivan jotain muuta kuin mitkään talvalliset vankilat. Tässä vankilassa asuvat vankien lisäksi perheenjäsenet, lapset käyvät koulua ja vangit tuottavat kokaiinia. Mutta itse vierailu on laiton ja siun pitää maksaa siis vangille ja vartijoille kierroksesta. Parhaimmassa tapauksessa saat mielettömän kokemuksen vankilan hierarkiasta, mutta pahimmassa vanki, joka sinua kierrättää voikin sanoa; "ehei ei tänään ulos ehkä huomenna jos saamme tarpeeksi rahaa siulta".

Toinen suosituimmista ajanvietteistä on ajaa "maailman vaarallisinta tietä" maastopyörällä. Tie on noin 3 metriä leveä, eikä ole enää virallisessa käytössä (koska vuodessa noin 26 ajoneuvoa katosi tieltä) vaarallisuutensa vuosi, vaan nykyisin yritykset vievät turisteja ajamaan mäkeä alas pyörillä, vieressä jopa 400 m suora pudotus alas! Kokemus pitäisi olla hieno myös senkin vuoksi, että aloitat korkealta noin 3600 metristä ja menet alas asti aina 1300 metriin asti! Hieman minuu harmittaa ettei tätä tehty, mutta mutta... katsotaan, La Paz voi kutsua meidät vielä uudelleenkin kylään. Jääpähän jotain seuraavillekin kerroille.

Mutta nyt La Paz jää taaksemme ja viidakko kutsuu!

Dynamite!

Potosista tuntuu olevan jo ikuisuus vaikka alle viikko sitten sieltä vasta lähdimmekin tänne La Paz:iin. Mutta pikkaisen tarinaa, mitä Potosissa hommailimme...

Potosihan on maailmankorkein kaupunki, 4 070m. Koko kaupunki on syntynyt periaatteessa silloin kun espanjalaiset valloittajat 1545 huomasivat viereisen vuoren sisältävän hurjasti hopeaa ja mineraaleja. Alkuperäisväestöä pakotettiin töihin kaivoksiin ja Afrikasta asti tuotiin orjia (miljoonia!!) työskentelemään hopeakaivoksiin Cerro Rico:n (=rikas vuori). Potosista tuli Amerikan rikkain kaupunki, hopeaa oli niin paljon. Olosuhteet olivat tietenkin kaivoksissa olemattomat. Paljon myrkyllisiä kaasuja, kivipölyä, onnettomuuksia jne. Ja onkin arvioitu että vuosien 1545-1825 aikana Potosin hopeakaivoksiin on kuollut 8 miljoonaa orjaa!!! aika hurjaa.



Potosin vaurauden vuosina jopa 80 kirkkoa rakennettiin kaupunkiin ja Amerikan ensimmäiset kolikot painettiin. 1800-luvun alusssa hopea alkoi ehtymään ja kaivoksia ryhdyttiin sulkemaan vielä kun hopean arvo romahti 1800-luvun puolivälissä loppui Potosin kissanpäivät kuin seinään.

Nykyisin kaivoksista toimii vielä joitain ja päämineraali on tina. Potosikin on päässyt Unescon perintökohde listalle.

Suurinosa turisteista tulee Potosiin kokemaan 4 070m sekä vierailemaan näissä kaivoksissa.
Meillekin Potosi oli sopivasti matkanvarrella joten kaivoksiin!

Näitä turisteille järjestettyjä kaivosvierailuja järjestää Potosissa kaikki. Kaivoskierroksen voi periaatteessa tehdä kahdella tapaa; 1. bookata itsensä mukaan jonkin lukuisista retkenjärjestäjistä taikka 2. etsiä käsiinsä entinen taikka enää osittain kaivoksissa työskentelevä henkilö ja lähteä hänen kanssaan hieman epävirallisemmalle kierrokselle.
Ensimmäisen vaihtoehdon valitessa pääset pakettimatkalle, missä siut viedään turistiystävälliseen kaivokseen, eikä mennä kovinkaan syvälle, saat hienot suojavaatteet, kypärät jne.
Kakkosvaihtoehdossa olen kuullut, että oikea kaivostyöntekijä vie siut sinne missä oikeasti tapahtuu ja syvälle!
Me valittiin tämä ensimmäinen vaihtoehto ja se oli periaatteessa oikein passeli miulle sillä oon aika ahtaanpaikankammoinen ja jopa miun mielestä me ei menty ahistaviin paikkoihin.
Me oltiin maksettu vähän ekstraa englanninkielisestä oppaasta, mikä osoittautui hyväksi myös siksi, että saimme olla nelistään oppaamme kanssa, kun taas toisessa ryhmässä oli varmaan 7 muuta turistia.

Kierros alkoi aamusella, puettiin kaikki kaivostyöläisen vaatteet päälle (hienommat suojavaatteet kuin oikeilla kaivosmiehillä suunnilleen) ja meidät vietiin marketeille, mistä meitä kehoitettiin ostamaan kaivosmiehille lahjuksia; koka-lehtiä, mehua, dynamiittia ja joskus 96 % alkoholia. Kaivosmiehet ilmeisesti tarvitsevat huonoissa olosuhteissa hieman potkua, jotta työnteko sujuu mukavammin, enkä yhtään ihmettele.






Meidän tiimi osti myös dynamiittia itsellemme, pääsisimme kuulemma räjäyttelyä. Hui.

Sitten vuorenjuurelle ja eikun sisuksiin. Tosiaan ei menty mihinkään tosi ahtaisiin onkaloihin taikka kovinkaan syvälle edes. Ensimmäisten kaivosmiesten vastaantullessa (työnsivät kiskoja pitkin mineraaleja kohti ulosmenoaukkoa) hänet pysäytettiin ja lahjuksien jako alkoi. Tässä vaiheessa oppaamme myös kehoitti, että nyt räjäytetään dynamiitti myöskin. Opas ja kaivosmies kävivät jossain kulmantakana katsastamassa dynamiitille sopivan paikan ja sitten oli aika tietenkin ottaa valokuvia! Dynamiitin jo palaessa! Opas vaan naureskelee ja sanoo, että muutama vielä ja sinä pidä sitä jne. ja mie oon jo et ei kun on ihan tarpeeksi kuvia et viekää se palava dynamiitti nyt sinne minne se kuuluukin! Dynamiitissa oli naru, mikä on noin kädenmittainen ja palaa kuulemma pari minuuttia. Ja siellähän se sitten kulmantakana pamahtikin, oikein komeasti. Mitään ei alkanut sortumaan taikka romahtamaan, selvittiin hengissä.


Opas hokee että kuva kuva ja mie että ei kun viet sen dynamiitin nyt pois! ;)

Lähellä kaivoksen ulkoaukkoa oli syvennys jossa oli Tata Kaj'chu, kivestä/savesta muovattu patsas, joka esittää kaivoksen jumalaa. Tälle patsaalle tarjotaan lahjuksia kuten sitä 96 % alkoholia ja mm. kokalehtiä, jotta onni suosisi ja kaivosmies löytäisi "kultakimpaleita". Lahjuksia annetaan myös tyynnyttääkseen maa siltä kaivetuista/viedyistä mineraaleista.

Viikonloppuisin kaivosmiehet vievät mineeraalinsa myytäväki ja kävimme seuraamassa myös tätä prosessia. Mineraalikivet syötetään masiinan läpi joka jauhaa sen pienemmäksi. Tämän jälkeen mineraalit punnitaan ja miehet saavat maksun sen mukaan kuinka puhdasta mineraali on.

Kaivoskierroksen lopulla mie aloinkin jo voimaan pahoin ja kämpille päästyämme vain huonommin. Iltapäivästä miulla olikin jo kuume ja ripuli. Seuraavana aamuna Jere sairastu, mutta oli onneksi pahemmin kipeenä vain päivän.

Potosista uskaltauduimme lähtemään tiistai iltana vaikkakin hieman riskillä, sillä miun maha ei ollut vielä leppynyt. Bussimatka kuitenkin meni ok, vaikkakaan se ei mukavaa ollut; 8 tunnin matka yhdellä wc pysähdyksellä. Ja viikko tässä on nyt mennyt ennen kuin mahat asettuivat! Todella ärsyttävää.

La Paz:ista koetan saada myös pikapikaa postauksen valmiiksi.
Picasassa myös taas kuvia!

Tupiza, Bolivian Willi Länsi (oikeammin etelä).

Altitude 2 950 m, population 22 300.

Matka kesti reilut kahdeksan tuntia vaikka kilometrejä oli Uyuni:n ja Tupiza:n välillä n. 230!!! Siitä voi hieman päätellä, missä kunnossa tie oikein oli. Matkalla kyllä pysähdyttiin tunniksi johonkin pikkukylään, mutta silti seitsemän tuntia ja reilut 200 km! =D

Varasimme heti itsellemme seuraavaksi päiväksi Tupiza Triathlonin; ratsastusta, autoilua sekä alamäki pyöräilyä.
Eikun Cowboy hatut päähän, chapsit jalkaan ja ratsaille! Jerestä kouriutui oikea ratsumies, pääsi muutamia laukka-askeliakin kokemaan :) Ja taas mentiin upeissa maisemissa. Kuivaa on edelleenkin, mutta erilaista kuin Uyuni:lla. Ratsastusretki kesti kolmisen tuntia, ja vinkiksi muille; ei kannata lähteä ratsastamaan stringit jalassa, sattuu!





Ratsastamisen jälkeen otettiin auto alle ja kävimme katsastamassa lähiympäristön muita kivisiä laaksoja ja lounastimme joen uomassa, missä ei siis näin kuivalla kaudella pientä puroa suurempaa jokea kulkenut. Jere pääsi kokeilemaan maasturilla ajoa :) taisi tykätäkin.



Viimeiseksi meidät vietiin autolla korkeuksiin, missä oli aivan upeat maisemat jälleen kerran, ihan kuin piirretty! Joimme kahvit ja lähdimme ajelemaan aika heikoilla fillareilla alaspäin...



Mie en oikeesti ollut osannut kuvitellakaan, että alaspäin pyöräily voisi olla raskasta, mutta kun pyöräily tehdään hiekkatietä mistä autot ovat ajaessaan saaneet aikaan mielettömät tärinäraidat/-töyssyt ja tie on vielä täynnä isoa kiveä, oli miun kädet koetuksella! Välillä tuntui ettei kädet vaan yksinkertaisesti pysy tangossa kiinni kaiken sen tärinän vuoksi! Allit sai kyytiä juu. Sitten kun vielä pyörät tosiaan oli vähän mitä oli, satulan korkeudet aivan liian matalat jne. niin huhuh. Pysty vain kuvittelmaan mitä se pyöräily olisi ollut jollain oikealla asianmukaisella pyörällä.
Myöskään se, että ensin ratsastetaan ja sitten vasta alamäkipyöräillään ei ehkä järjestyksenä ollut paras.. sillä persuus oli jo niin hellänä, ettei pyörän kivikovalla satulalla ollut mitään asiaa istua! Auch! Ja kaikki se tärinä siihen vielä... ououou.



No mutta päivä oli kaikinpuolin oikein mahti kiva ja tuli nähtyä tosi monipuolisesti Tupizan ympäristöä. Seuraavan päivän pystyi hyvillä mielin nukkumaan pitkään ja ottamaan ihan iisisti. Käytiin mm. meidän hotellin sisar hotellilla uima-altaalla, mitä saimme käyttää ilmaiseksi. Pyykit tuli pestyä (=kaikki vaatteet) ja valokuvat ladattua koneelle.

Tästä on hyvä jatkaa kohti Potosi:a, maailman korkeinta kaupunkia ja sen hopeakaivoksia.

Salar De Uyuni, maailman suurin suolatasanko

Sucresta matkasimme ensin bussilla Potosi:n noin 3 ja puoli tuntia, pikainen bussin vaihto ja matka jatkui Uyuni:n mielettömin maisemin noin 5 tuntia. Kaikkialla oli ihan käsittäämättömän kuivaa ja vuoristoista ja kaunista.

Uyuni:sta löysimme majapaikan ja illalla törmäsimme myös tuttuun hollantilaispariskuntaan. He olivat lähdössä seuraavana päivänä 4 päivää 3 yötä kestävälle suola-aavikko reissulle.
Meillä oli tarkoitus käyttää seuraava päivä etsien sopivaa matkanjärjestäjää, jonka reissu päätyisi Tupizaan.

Nooh.. seuraavana päivänä aamupalan jälkeen totesimme miltei kaikkien toimistojen olevan kiinni, siesta ilmeisestikin. Muutamasta pääsimme kysymään reissuja, mutta Tupizaan halutessa pitäisi kuulemma olla oma 4-7 hengen porukka, että matka järjestyisi, eikä me oltu törmätty vielä kehenkään, kuka haluaisin päättää reissunsa Tupizaan. Iltapäivällä siestan jälkeen pääsimme kyselemään muistakin toimistoista reissuja ja vastaus oli sama jokaisessa; Tupizaan ei pääse ellei ole omaa porukkaa kasassa (taikka rahaa maksaa kahdestaan tyhjät paikat). Päädyimme loppujenlopuksi varaamaan reissun samasta toimistosta kuin hollantilaiset ja vieläpä saman 4 päivää 3 yötä reissun. Oltaisiin siis yhtähyvin voitu lähteä heidän kanssaan samanapäivänä samalle reissulle.

Suurin osa turisteista tekee Uyuni:lla 3 päivää 2 yötä -reissun ja osa tulee vain päiväksi ihmettelemään suolatasankoa ja osa ottaa kahden päivän reissun. Monet varaavat reissunsa jo pääkaupungista La Paz:sta, matkustaa yöbussilla Uyuniin lähtee samana aamuna (reissut starttaavat kaikki noin 10-11 aikaan) reissuun, tulee kolmen päivän päästä iltapäivällä takaisin Uyuniin ja ottaa vielä samana iltana yöbussin takaisin La Paz:iin. Aikamoista sanon minä.

Koska suurin osa tekee kolmen päivän reissuja oli meidän kanssa samaan autoon laitettu ensimmäiseksi päiväksi sekalaista sakkia; osa oli tekemässä vain yhden päivän reissua, osa kahden ja muutama neljän. Yhteensä meitä oli seitsemän; meksikolainen tyttö, kolme japanilaista, korealainen tyttö ja me, ihan huippu hauska tiimi!

Reissu oli loppujen lopuksi aivan mieletön. Maisemat olivat jotain aivan uskomattoman upeita. Sellaista autiomaastoa ja vuoristoa mitä ei olla ikinä nähty ja ehkä juuri erilaisuutensa vuoksi voisin sanoa jopa kauneimmaksi ympäristöksi mitä ikinä olen nähnyt.

Suolatasankohan (3 653m) on muodostunut aikainsaatossa meren kuivuessa. Eli tämä alue on ollut meren peittämänä, kunnes mannerlaatat ovat liikkuneet niin että meriyhteys on katkennut ja jäljelle jääneet suolajärvet ovat alkaneet kuivua. Suolatasankoa ympäröi myös lukuisat tulivuoret, jotka ovat aikanaan purkautuneet mereen ja näiden purkaustuotteiden päälle on meressä ollessa syntynyt korallia. Nyt nämä laava- ja korallikasaumat ovat kuin saaria suolatasangolla. Jäljellä on siis enää meren suola ja tulivuorten mineraalit. 12 106 neliökilometriä suolatasanokoa, sekä sitä ympäröivät kuivat autiomaat lukuisine eri värisineen sekä mineeraalipitoisineen laguuneineen.



Ensimmäisenä päivänä pysähtelimme erilaisille kohteille, mm. kylään missä valmistettaan suolaa/puhdistetaan suolatasangon suolaa. Tämä työ on fyysisesti raskasta, sillä kaikki suola käsitellään ihmisvoimin. Suolatasangolta tuotetaan suolaa 25 000 tonnia vuodessa, josta noin 20 000 tonnia on normaaliin ruokasuola käyttöön.
Pysähdyimme pikaisesti myös suolahotellilla Playa Blanca:lla, joka on itseasiassa laiton, sillä se sijaitsee keskellä suolatasankoa, minne on laitonta rakentaa hotellia. Playa Blanca on saanut luvan toimia enää ainoastaan kahvila/ravintola käytössä sillä sen viemäröinti järjestelmä saastuttaa suolatasankoa, mutta silti turistit majoittuvat hotellissa... Me emme ostaneet mitään tuolta taikka käyneet edes sisällä kyseisessä paikassa.

Ensimmäisen päivän pääkohde oli Isla Inca Huasi (tunnetumpi Isla de Pescado nimellä), joka on (sukellustermein pinaakkeli) laavan ja sen päälle kasvaneen korallin muodostama saari (ennen siis meren pohjassa ollut), jossa nyt kasvaa lukuisia ja lukuisia kaktuksia, vanhimpien kaktuksien ollessa jopa 12 m korkeita ja yli tuhat vuotta vanhoja!!



Iltapäivän viimeinen kohteemme oli tulivuori Tunupa (5 432 m), jonka juurella olevaan guesthousiin meidät jätettiin, kirjaimmellisesti. Tämä oli pieni reissumme epäkohta, sillä meille ei todellakaan kerrottu mitään; saadaanko ruokaa, kuka hakee seuraavana päivänä ja monelta ja kun guesthousin pitäjä vielä koetti saada meiltä rahaa majoitukseen (koska olevinaan matkanjärjestäjämme ei ollut maksanut koko summaa majoituksesta) tuntui, että tässä sitä nyt ollaan, tuleekohan kaikki miun lukemat/kuulemat epäkohdat toteen tällä reissulla.

Tähtitaivas oli upea, tähtiä riitti aina horisonttiin asti suolatasangolla, samoin päivällä näytti että pilvet olivat maantasalla sillä nekin näkyi horisontissa.

Seuraavana aamuna kävelimme tulivuoren näköalatasanteelle, (ei todellakaan huipulle asti, joka olisi kuulemma vienyt sen 10 h edestakaisin) mistä pääsi kävelemään luolaan, jossa oli muumioita. Mm. nuoren tytön muumio, joka oli aikanaan hakenut myrskyltä suojaa luolasta ja jostain syystä kuollut.

Meidän ensimmäisen päivän autoretkikuntamme hajoitettiin ja me Jeren kanssa pääsimme autoon jossa oli kolme israelilaista sekä australialainen hieman vanhempi tyttö (yllättäen Melbournesta), joka oli palkannut mukaansa La Paz:ista englantia puhuvan oppaan, jonka tarkoituksena oli pitää huolta, että pysähdymme jokaisella kohteella (koska joskus kuskit vain ajavat pienempien kohteiden ohitse päästäkseen nopeammin seuraavaan yöpaikkaan) ja tietenkin kertoa englanniksi historiaa jne. Eli saimme ilmaiseksi erityisoppaan. Yleensä kun autossa on vain kuski joka harvemmin puhua pukahtaa mitään, eikä ainakaan osaa sanaakaan englantia.



Tulivuoren juurelta menimme yllättäen uudelleen Isla Del Pescadolle, koska auto, jonka kyytiin meidät laitettiin oli täynnä kolmen päivän retkeläisiä ja he eivät vielä olleet täällä käyneet. Tämä ei periaatteessa haitannut mitään, saarihan on ihan mielettömän nätti.
Seuraava yö oli ihanassa suolahotellissa tasangon reunalla. Kaikki oli suolasta; sängyt, pöydät, tuolit jne., nättiä.

Kolmantena päivänä lähdimme aikaseen liikkeelle. Ajoimme pois suolatasangolta ja vierailimme erivärisillä laguuneilla, laavakivillä, näimme paljon flamingoja ja kertakaikkiaan vaan upeaa maisemaa!



Kolmas yö oli kylmin, lämpötila laski makuuhuoneessamme 7 asteeseen! Onneksi oli paljon vilttejä ja mie olin vuokrannut vielä makuupussinkin, niin ei paleltanut. Nukuimme punaisen laguunin vieressä, missä tuulen voimakkuus oli varmaan noin 25 m/s! Se saikin iltalämpötilan +14 tuntumaan jäätävältä. Korkeuskin oli tuolla jo 4 278m ja mie heräsinkin yöllä siihen että olin hengästynyt! Tämä onkin miltei ainoa kokemus/tuntemus korkeammasta ilmatilasta pienen päänsäryn lisäksi mitä sain matkalla Sucresta (2 750m) Potosi:n (4 070m).



Neljännen päivän aamuna herätys oli entistäkin aikaisemmin; viideltä! Tämä siksi, että menimme katsomaan geysirejä ja pulahtamaan kuumaanlähteeseen joiden vulkaaninen aktiivisuus oli parhaimmillaan aikaisin aamulla. Kuumalähde olikin ihana kokemus kahden suihkuttoman päivän jälkeen ja kun ilma oli vielä jotain alle 10 astetta, tuntui kuuma miltei 45 asteinen vesi ihanalta.

Viimeisen päivän viimeinen isompi kohde oli Laguna Verde, vihreä laguuni, jonka takana kohosi Volcan Licancabur (5 960m), aivan Chilen rajan tuntumassa. Tämä laguuni on niin mineraalipitoinen, että se voi pysyä jäätymättömänä jopa -21 asteessa.

Tästä laguunilta alkoi pitkä kotimatka. Pysähtelimme aina silloin tällöin kylissä matkanvarrella, söimme lounasta jne. Reissun aikana kävimme 5 100 metrissä parhaimmillaan! Vaikka ei kyllä tuntunut siltä kun ympärillä oli vain tasaista :)
Perillä Uyunissa olimme illalla puoli kuuden aikoja. Ihanaa oli päästä lämpimään suihkuun!

Ihan mieletön kokemus oli nähdä nuo kaikki upeat maisemat. Kaikkialla oli niin käsittämättömän kaunista, vaikkakin kuivaa.
Yksi ihan ehdoton ykköskokemus kaikista kokemuksista ikinä reissuissa!

Meillä kaikki siis sujui hyvin, mutta viimeisen vuoden aikana kaikilla ei ole mennyt yhtä hyvin. Humalainen kuski oli törmännyt suolatasangolla toiseen ilmeisesti vastaantulevaan autoon, kaikki muut paitsi syyllinen kuski oli kuollut. Autojen katolla on muutama tankillinen bensaa, sillä aavikolla ei hirmuisesti tankkaus mahdollisuuksia ole, joten kun kaksi autoa törmäsi kovassa vauhdissa sattuu vähän enemmän kuin normaalisti. Meidän englantia puhuva opas kertoi myös että viimeisin onnettomuus oli sattonut vain 2 vkoa sitten...

Illalla herkuttelimme pizzalla ja olusella. Törmäsimme vielä hollantilaispariskuntaan, joiden reissu oli sujunut aikapitkälti saman kaavan mukaan kuin meidänkin. He olivat lähdössä junalla Oruro:n ja sieltä La Paz:iin ja Perua kohden.
Me kävimme ostamassa liput seuraavan aamun ainoaan bussiin kohti Tupizaa, taas oli aikainen herätys, kun bussi lähti kuudelta aamulla.

Salar De Uyuni -tästä linkistä Wikipedian suomenkielisille sivuille!

HUOMIO: blogissa on vain murto-osa kuvista, eli blogin luvun jälkeen klikkaa itsesi joko oikeassa laidassa olevista vaihtuvista kuvista Picasaan taikka klikkaa linkit kohdassa linkkiä: REISSUKUVIIN TÄSTÄ. Picasan kuvat päivitetään YLEENSÄ samoihin aikoihin blogin kanssa.

Sucre sweet Sucre

Kaksi viikkoa Sucrea takana ja aika jatkaa matkaa.

Ollaan siis Sucren aikanamme otettu Fox academyn kautta 16 espanjantuntia ja ihan super kivan ja hyvän opettajan kanssa. Ollaan myös ehditty asustelemaan kolmessa eri guesthousissa.
Ensimmäinen oli Hi Sucre lähellä bussiterminaalia eli liian kaukana keskustasta. Toinen oli sitten edullinen hotelli keskustassa, mutta aika tylsä ja vailla mitään yhteistiloja, missä olisi voinut sosialisoida muiden matkaajien kanssa. Lopulta saatiin huone Wasi Masi:sta, (nimi on Quechuaa ja tarkoitaa ystävien taloa) mikä onkin ollut ihan super huippu paikka ( http://www.wasi-masi.com/index.html )!
Täällä majailevat myös Samaipatan tuttumme ja paljon muita ausseja.
Meillä on Wifi huoneeessa ja yhteiskeittiö, Tv huone ja sisäpiha kalusteineen. Huoneesta löytyy Wifin lisäksi oma kylpyhuone, tosi hyvä futonsänky ja nätisti suunniteltu valaistus. Ihan luksus majoitusta :)

Tätä Guesthousia pitää Bolivialainen perhe, johon kuuluu isä, äiti, noin kymmenenvanha poika ja Balu-koira. Täällä asustaa myös Bolivialaiseen tapaan perheen ukit ja mummit sekä kissapesue.
Yksi näistä vanhemmista herroista tulee aina jututtamaan espanjaksi meitä matkaajia ja vaikka hän puhuukin tosi hidasta ja selkeää espanjaa kovalla äänellä en silti useinkaan saa siitä mitään selkoa, höh.


Sucren katukuvaa. Taustalla näkyy vuoret.

Ollaan käyty Jeren kanssa marketilta shoppailemassa aamupalatarpeita... kahvia, muroja, hedelmiä, huippu jugurttia, hunajaa, leipää, juustoa, kinkkua ja kaikkea muuta mahdollista. Muutoin olemme pääasiassa syöneet iltaisin ravintoloissa, mm.kolme kertaa kiinalaisessa, nam!
Sucresta löytyy aika monia eurooppalaisessa omistuksessa olevia ravintoloita ja kahviloita, joista saa vaikka mitä herkullisia ruokia. Hinnat näissä ovat tietenkin hieman kalliimpia, esim. meksikolainen lasagne kustanti 34 Bolivianoa joka on noin 3,5 € (ja thaimaan bathiin verrattuna 145 THB). Kun taas Bolivialainen lounas eli Almuerzo on kolmen ruokalajin menu; keitto, pääruoka ja jälkiruoka ja tämä lysti kustantaa vaivaiset 12-15 Bolivianoa sis. Ruokajuoman ja leivän eli vaivaiset 1,3 € ja 55 THB. ( kurssit ovat www.xe.com )

Aika on soljunut täällä mukavasti eteenpäin. Olemme käyneet pelaamassa koulumme kautta Bolivialaista lentopalloa (seiniä ja kaikkia ruumiinjäseniä saa käyttää hyväksi), kerran olimme kuuntelemassa baarissa kansallismusiikkia (panhuiluja ja kitarointia) ja pääsimme seuraamaan Bolivialaisia 50-vuotisjuhlia, pikniköity ystäviemme kanssa, tehty ruokaa iltaisin yhdessä ja vaan hengailtu.

Tästä Sucren keskustan ulkopuolelta löytyy myös Dino parkki! Parque Cretarico. Sieltä löytyy seinämä, jossa on eniten dinojen tassujen jälkiä kuin missään muualla maailmassa yhdessä paikkaa. Paikan löysi vuonna 1994 läheisen sementtitehtaan työntekijät, kaivaessaan viereisestä kukkulasta materiaalia sementintekoon. Kesken kaivuutöiden heille tuli vastaan miltei pystysuora 100 m korkea seinämä kalkkikiveä, mikä on aikoinaan ollut ihan vaakatasossa maanpinnalla, mutta vuosien saatossa työntynyt ylöspäin. Tässä seinämässä näitä Dinojen jalanjälkiä on ollut miltei 5000 ja ainakin 250 eri lajin. Mutta juurikin viime keväänä jolloin ilmeisesti vielä pääsi tarkastelemaan seinämää lähietäisyydeltä, osa seinämästä romahti vieden mukanaan pisimmän yhtenäisen dinon jalanjälki polun sekä useita muita jälkiä. Eikä tietenkään enää ole myöskään mahdollista päästä katsomaan noita jälkiä kovinkaan läheltä, vaan niitä täytyy kiikaroida miltei 150 m. matkan päästä! Käytässössä siis näitä jälkiä ei juurikaan näe ja puisto muutoin on aika pieni, muutama oikean kokoinen dino ja pieni museon poikanen. Mutta tulipahan taas käytyä ja paljon vierailusta pelasti ilmainen opastettu kierros, missä opas kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia.
Eikä miun tarvinnut maksaa mitään sisälle kun hollantilaispariskuntamme Martin ja Marieke maksoivat sen miulle synttärilahjaksi :)


Martin halaamassa real-size Dinon jalkaa. iso otus on tuo ollutkin!

Miun synttäriaamuna sain aamupalaa ja kukan vuoteeseen :) ja ylläri kakkukahvit iltapäivällä. Ja guesthousin vanha herra tanssitti synttäreiden kunniaksi :) Illalla kävimme vielä syömässä yhdessä saksalaisessa ravintelissa jossa päivän spesiaalina oli lasangnea! Nam.


Synttärikakkukahvit omenapiirakalla!

Lauantaina täällä oli opiskelijoiden karnevaalit kaduilla. Opiskelijat olivat pukeutuneet koulukunnittain ilmeisesti erilaisiin Bolivialaisiin kansallisasuihin ja esittivät paraatissa tansseja vissiinkin miltei 5 km matkan verran keskus Plazalle asti! Hienon näköistä, mutta ilmeisen raskasta, sillä monet näyttivät olevan ihan puhki Plazalle saavuttuaan. Tytöillä useilla oli vielä korkkarit tanssikenkinä, huh, saattaa laastarit loppua Sucren apteekeista alta-aikayksikön, siihen malliin monet linkkasivat, että on muutamat rakot saatu aikaiseksi!



Eilen kävimme Tarabuco:n marketilla. Sieltä matkaan tarttui Jerelle laamanvillasta tehty villatakki sekä paksut sormikkaat (että ei pitäisi sitten siellä suola-aavikoilla paleltaa, vaikka yölämpötilat tippuisivatkin -20 asteeseen!), miulle pari pipoa sekä pieni laukku. Tarabucon sunnuntaimarkkinat ovat tulleet jo kuuluisiksi hienoista Bolivialaisista käsitöistään ja näin ollen myös hieman turistusoitunut, mutta eipä tuota liiemmin vielä huomannut.


Naiset marketilla sovittelivat hattuja.

Tänään on all saints day, mikä tarkoittaa paikallisille hienosti pukeutumista, hautojen koristelua ja kuolleiden sukulaisten muistamista. Mekin ajattelimme käydä vierailemassa hautausmaalla ja katsastamassa että miltä siellä tänään näyttää.

Mie sain aamuksi jonkin ihme vatsapöpön ja oon ollut vähän vetopois tänään, pientä kuumetta, enkä tämäntakia päässyt osallistumaan viimeisille espanjantunneillekaan. Jere sai siis yksityistunnit.

Odottelenkin tässä että Jere toisi miulle liikuteltavissa katukojuissa tuorepuristettua appelsiinimehua! Se on tosi hyvää.
Bolivialaisilla on vaikka mitä erilaisia juomia täällä. Yksi erikoisuus on Api, mikä on violetista maissista (niin mie en ainakaan edes tiennyt että on olemassa violetta maissia!! Purple Maiz luetaan superruoaksi sen sisältämien vitamiinien ja muiden terveysvaikutusten johdosta) valmistettua paksua juomaa, jota nautitaan kuumana ja yleensä aamuisin. Jotenkin vaikeaa oli kuvitella että se on maissi juomaa, sillä Api maistuu hieman mustaviinimarjoille.

Ja miten onnellinen mie oonkaan kun täältä saa ehkä maailmanparhaita sipsejä! (no tietenkin vasta viinietikka sipsien jälkeen). Kaduilla kärryissä myydään kotitekoisesti valmistettuja perunalastuja. Yksi pussukka jossa on ehkä 10 isoa lastua kustantaan 1 Bolivianon! (10 Bolivianoa on noin 1 €).
Samoin tuo tuorepuristettu appelsiinimehu joka tehdään aina tuoreeltaan silmiesi alla ja mihin menee mukilliseen about 5 appelsiinia, kustantaa myös huikeat 3 Bolivianoa.

Jatkamme keskiviikko aamuna matkaa vihdoin. Olisimme halunneet jatkaa matkaa jo mahdollisesti sunnuntaina, mutta näin pyhien aikaan (tänään ja huomenna tiistaina) ei bussit kulje yhtä usein jos laisinkaan, ja olemme kuulleet puheita bussikuskien ottavan pyhinä vettäväkevämpää, joten vuoristotiet ja humalainen bussikuski, ei kiitos. (Kuulimme myös että bussikuskit menivät jokuaika sitten lakkoon koska heiltä kielettiin alkoholin nauttiminen ajovuorossa!!)

Seyraava kohteemme on tosiaan Uyuni ja sen suola-aavikot. Matka täältä Sucresta Uyuniin kulkee Potosin; maailman korkeimman kaupungin kautta (4070 m) missä nyt vain vaihdamme bussia. Uyunissa sitten totuttelemme korkeuteen (3670 m) ja koetamme löytää hyvän ja luotettavan matkanjärjestäjän suola-aavikolle. Olen kuullut ja lukenut netistä sekä opaskirjastamme lukuisista pikku vioista ja ongelmista mitä reissaajat ovat suola-aavikoilla joutuneet kokemaan, aina humalaisista kuskeista, surkeista majoituksista epäluotettaviin oppaisiin ja autoihin. Matkanjärjestäjiä Uyunin kylässä on kuulemma ainakin sata. Joten sekaan mahtuu jos jonkinlaista yrittäjää ja kilpailu turisteista on kova.
Yleensä nämä retket ovat kolmenpäivän reissuja joissa kaikki vierailevat samoissa kohteissa; on erivärisiä laguuneja, flamingoja, ”saaria” suola-aavikolla jne. ja highseasonilla suola-aavikolla kulkeekin useita useita maastureita turistit kyydissään kohteelta toiselle miltei peräkanaa.

Me koetamme Jeren kanssa saada järjestetyksi neljänpäivän reissun mikä alkaisi kyllä Uyunista mutta päätyisi Tupiza:n. Nämä eripituiset Uyunin reissut ovat kuulemma saaneet suosiota osakseen, joten tämmöistä siis meillä myös suunnitteilla. Tupizan pitäisi olla kauniissa ympäristössä uinuva kylä, mistä pitäisi löytyä paljon nähtävää/trekattavaa ympäristöstä, joten siellä varmaan muutaman päivän myös sitten voisi viettää.

Tästä linkistä lisätietoa maailmansuurimmasta suola-aavikosta:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Salar_de_Uyuni

Ja tästä löytyy jotain infoa Tupiza:sta:
http://en.wikipedia.org/wiki/Tupiza

Ja jos joku osaa kertoa miten nää linkit saisi oikeesti linkeiksi täällä bloggerissa niin pliis kertokaa! oon kokeillut mielestäni kaikkea, enkä tajuu mikä juju tossa linkin lisäys nappulassa oikeen on!

Che Guevaran jalanjäljillä

Sucre, population 215,800 / korkeus 2750m.

Olemme tulleet jo Sucre:n kaupunkiin. Jälleen olemme hieman korkeammalla, eikä ainakaan vielä ole mitää tuntemuksia sen suhteen.
Saavuimme tänne eilen illalla vasta hieman ennen yhtätoista, pitkän matkustuspäivän jälkeen.

Samaipatassa loppuviikko kului espanjaa opiskellen. Kävimme myös viikon sisään yhteensä kolme kertaa tuossa eläintarhassa leikkimässä apinoiden ja muiden elukoiden kanssa.
Espanjan opiskelumme koostui lähinnä kieliopin läpikäynnistä, mikä tietenkin hyödyllistä sekin, mutta nyt kun kieliopit on kerrattu/opeteltu tarvittaisiin oikeasti sitä käytännön espanjan opiskelua. Täällä käytetään niin usein aivan eri ilmaisuja kuin espanjan espanjassa vaikkapa jo kaupassa asioidessa, minkä vuoksi käytännönläheisen espanjan opiskelu tuntuisi nyt tarpeelliselta.

Viimeisenä päivänämme samaipatassa otimme taksin El Fuerten Pre-Inca -alueelle, mikä on ollut 1998 asti Unescon maailmanperintölistalla (http://fi.wikipedia.org/wiki/Fuerte_de_Samaipata). Meille sattui hieman huono päivä raunioiden, kallioiden ja maisemien ihailuun, sillä koimme ensimmäisen sateisen ja sumuisen päivän Boliviaan tulomme jälkeen. Käytännössä emme nähneet juuri mitään, mutta tulipahan käytyä :) Kävelimme El Fuertesta takaisin kylään, (noin 8 km) hyvää treeniä tulevia trekkejä varten.


Maisemat jäi näkemättä ja melkein rauniotkin.

Tapasimme Samaipatassa baarissa työskennelleen hollantilaisen pariskunnan joiden kanssa päätimme lähteä Road Tripille. Samaipatasta Villa Serrano:n pitäisi olla Bolivian kauneinta maisemaa ja aika koskematontakin. Matkalle osui myös Che Guevara:n liittyviä nähtävyyksiä, kuten paikka missä Che Guevara on otettu kiinni ja missä tyyppi on pidetty vankina ja lopulta tapettu. Eli ollaan nyt päästy koskemaan jotain sairaalan pesuallasta, missä Che Guevara on maannut ja juttelemaan La Higuerassa naisen kanssa, joka oli vähän päälle 20 vuotta kun Che Guevara asusteli heidän maillaan. Tällä naisella oli jopa tallessa lehti juttu mikä hänestä oli tehty noin 40 vuotta sitten norjalaiseen lehteen Che Guevaran tiimoilta.

Che Guevara nousi maailmanmaineeseen aikoinaan Kuuban onnistuneen sosialistisen vallankumouksen myötä, Fidel Castron oikeana kätenä. Boliviassa hän yritti saada maanviljelijöitä nousemaan kapinaan, mutta sai ilmeisesti tuolloin osakseen lähinnä epäilyksiä. Hänet otettiin kiinni, vangittiin ja tapettiin. Bolivia sai sosialistisen johtajansa 40 vuotta myöhemmin ja Che nousi täällä myös kulttihahmon maineeseen ollessansa ensimmäinen sosialistista vallankumouksen tuoja.
Lisää Che Guevarasta: http://fi.wikipedia.org/wiki/Che_Guevara


Jere Ja Che.

Samaipatasta otimme ensin paikallisbussin Villa Grandeen, missä myös vietimme yhden yön ja missä kävimme tsekkaamassa tämän pesualtaan, missä Che oli ollut. Seuraavana aamuna lähdimme taksilla päivän kestävälle road tripillemme. Ja maisemat oli mitä upeimmat. Matka ei ollut pitkä, varmaan kokonaisuudessaan noin 200 km, jos sitäkään, mutta kesti sen 7 tuntia. Maksiminopeus taisi olla jotain 45 km/h parhaimmillaan :)
Koko tien pätkällä vastaan tuli ehkä 3 autoa ja yksi bussi. Maisemat olivat vuoristoiset, täältä andit alkavat tai tänne ne loppuvat, kuinka vain haluaa ajatella.


Rio Grande joen sillalta, joki oli kylläkin kuivahtanut kasaan.

Pääsimme illalla perille Villa Serranoon. Tarkoituksena oli olla yksi yö täällä ja ottaa aamubussi Sucreen, mutta kuulimme ettei aamubussi menisikään, pahus (tie on päivisin suljettu tietöiden takia). Hetken pähkäiltyämme päätimme lähteä vielä samana iltana Sucreen bussilla. Matkasimme bussilla pimeitä hiekkateitä, huikeat pudotukset vieressämme reilut 5 tuntia ennen kuin saavuimme Sucreen. Matkalla piti vaihtaa bussiimme yksi takarengaskin.

Sucre on tosiaan jo hieman korkeammalla. Täällä on hyvä olla totuttelemassa korkeuteen hetki ennen kuin jatketaan eteenpäin. Saimme vihdoin ostettua myös Bolivian Lonely Planetin ja voi veljet se on tuhat kertaa parempi kuin mikään Etelä-Amerikan tiivistelmäopus kaikista maista. Nyt alkaa taas tuntua, että tässä maassa voisi kuluttaa helposti vaikka kuinka monta kuukautta! Ehkä tännekin on vain tultava joskus takaisin...

Hollantilainen tuttavapariskuntamme lähtee huomenna muutaman päivän trekille. Me vaihdetaan majapaikkaa (lähemmäksi keskustaa) ja etsimme kielikoulun itsellemme ja tapaamme illalla Samaipatan tuttuja :)

Sucre vaikuttaa oikein kivalta kaupungilta. Maisemat kaupungin ulkopuolelle ovat upeat. Vuoristoa joka puolella! Ja koko kaupunki on valkea! Sucre onkin ollut Unescon Kulttuuriperintökohde -listalla vuodesta 1991 lähtien (tuntuu, että kaikki paikat ovat jollain tapaa Unescon listalla, joten ei oikein saa enää mitään fiilistä jos jostain paikasta tai kohteesta mainitaan, että se on Unescon listoilla). Kaikki rakennukset täällä ovat valkeita. Ihan kaikki ja katot punatiilisiä. Ja tätä valkean rakennuksen sääntöä noudatetaan aika tiukasti, ei ilmeisesti olisi mitään asiaa maalata taloa minkään muun väriseksi.

Bolivialaiset kaupungit ja kylät ovat olleet aika sympaattisia. Kaikissa kaupungeissa ja piskuisimmissakin kylissä on aina Plaza, eli keskusta aukio, minkä reunalla on myös aina kirkko. Plazat tuntuvat olevan kaupungin sydän. Niitä pidetään yllä, niissä on usein paljon puita ja kukkia ja penkkejä joissa ihmiset istuksivat. Plazojen vakio kalustoa ovat myös kengänkiillottajat penkkeineen.

Kaakkois-Aasiaan verraten kanssa matkaajat täällä ovat poikkeuksetta meitä vanhempia. Eikä aasiassa bilettäviä Britti taikka ruotsalaisnuorisoa ole missään! Samoin kaikki täällä tuntuvat olevan jo hieman kokeneempia matkaajia ja reissaamisajat on pidempiä. Aasiassa pystyi sanomaan että juu onhan tuossa 8kk vielä aikaa jälellä ja suurinosa olis ympärillä että Wau, että mekin lähettiin reissuun mut meillä on vaan 2kk. Jne. Mutta täällä suurinosa sanoo että; juu olen ollut tässä sen 8kk reissunpäällä ja vielä olis vuosi jälellä ;) heh. Me ollaan ihan amatöörejä meidän 8kk reissumme kanssa täällä =D. Voi tietenkin olla että ollaan vaan satuttu tutustumaan ihmisiin jotka reissaavat pidempään.

Kaikki on mennyt meillä tosi hyvin. Ilmastoinneista saadut pikkuflunssat on podettu, iho on saanut hieman väriä pintaan ( ja ne jotka muistavat miun selän pilkut, nekin on ruskettuneet jee! ja espanjakin on alkanut sujumaan taas vähän paremmin :)

Täälläkin lämpötilat on pävisin näemmä varsin lämpöisät (yli20astetta) ja auringon laskettua laskee myös lämpötila nopeasti. Pitää nauttia nyt lämpimästä vielä kun voi! Pian nimittäin mennään taas korkeammalle ja korkeammalle :)

Tässä vielä Jeren Budjetti löpinää ;)

Jo kuukausi tosiaan reissua takanapäin ja ensimmäiset laskelmat matkabudjetin pitävyydestä tehty. Tavoitteena oli matkata 1 000 euron kuukausibudjetilla per lätty. Toisaalta pieneen ylitykseenkin oli varauduttu, koska ympäristö on täysin uutta eikä muutaman euron takia haluta jättää asioita tekemättä. Budjettiin on laskettu ihan kaikki kulut (lentoja lukuunottamatta) lähtöaamun taksimatkasta lentokentälle lähtien. Myös automaattinostopalkkiot on mukana eli ihan kaikki. Olimme hieman huolissamme rahankulutuksestamme. Olihan ensimmäisenä kohteena erittäin edullinen Rooma, jossa pelkkä kämppä vei normaalin päiväbudjetin. Lisänä Buenos Airesin jalkapallo-ottelu ja yli 70 euron bussimatka BA:sta Puerto Iguazuun olivat kohtuullisen isoja kuluja. Olimmekin erittäin tyytyväisiä saadessamme ensimmäisen kuukauden budjetiksi n. 1 040 euroa eli hieman vajaat 35 euroa päivä. Toinen kuukausi onkin täysi kysymerkki. Boliviassa on toki halpa elää, mutta tekeminen ei täältä lopu kesken ja se luonnollisesti syö budjettia. Annetaan ajan näyttää eikä rahasta jaksa liikaa ottaa stressiä.

Beautiful Bolivia.

Vähän Introa:
Samaipatassa ollessamme oli nettiyhteydet todella kehnot joten jätimme suosiolla blogin päivitykset väliin. Eli nyt tulee sitten vähän vanhempaa ja uudempaa tekstiä :) ja picasassa on reilut parisenkymmentä uutta kuvaakin! Sinne siis!

Samaipata 12.10.2010

Nyt on tasan viikko takana Boliviaa.. ja olemme vasta toisessa kohteessamme Samaipatan kylässä ja tämä on näemmä myös ensimmäinen paikka minne ”jymähdämme”.

Tosiaan saavuimme viikko sitten tiistai iltana Santa Cruz:iin, joka on Bolivian suurin (väestöllisesti: 1.54 milj.) kaupunki. Pääkaupungissa La Paz:issa on puoli miljoonaa asukasta vähemmän kuin Santa Cruz:issa.
Kaupungin ydinkeskusta on siltikin todella todella pieni ja erittäin helposti navigoitavisssa. Täältä löytyi helposti hyviä kahviloita joissa on WIFI (langaton internet) loistavine menuineen.
Otimmekin muutaman päivän ihan iisisti kaupunkia kiertäen ja hieman asioita hoitaen; pyykin pesua, rahanvaihtoa, espanjan opiskelua... ja jatkosuunnitelmien tekoa.


Santa Cruz, central Plaza.

Koetimme myös kysellä kirjakaupoista Lonely Planetin Boliva -opaskirjaa, sillä täällä aiomme viettää ennemmän kuin 4 vkoa ja olisi mukavaa saada maasta oma opus (Etelä-Amerikan Lonely Planettimme käsittelee Boliviaa suhteellisen suppeasti.), mutta monessakaan kirjakaupassa ei edes tiedetty mikä Lonely Planet on :)

Seuraavaksi suunnaksi otimme Samaipaipatan-kylän, joka sijaitsee noin kahden-kolmen tunnin ajomatkan päässä Santa Cruz:sista.
Ja tämä kylähän on ihana!
Helpolla ei meitä tänne päästetty sillä perjantaina, kun olimme lähdössä, saimme kuulla kimppataksiasemalla, (Samaipataan menee vain kimppatakseja) että jostain syystä emme sinne voisi heti lähteä ja että nyt täytyy odotella. Tovin odoteltuamme paikalle saapui ranskalainen, joka uteli kuskeilta (paremmalla espanjalla) samaa asiaa: millon mennään. Ranskalainen Fredrik osasi onneksi selittää meille myös englanniksi, että tiellä on sulku. Mielenosoittajia (Santa Cruzissa on joka päivä mielenosoituksia, tahtovat autonomian) tai muuta vastaavaa, ei päästä lähtemään vielä, ehkä tunti pari myöhemmin onnistaa.
Ja mehän odottelemme. Aika kuluukin ihan kivasti englanniksi matka kokemuksia vaihtaen..
Lopulta meitä on kasassa jo parikin autollista; autollinen paikallisia viikonlopun viettäjiä sekä minä ja Jere, ranskalainen, jenkki ja australialainen.
Tässä vaiheessa saamme tietoomme, että matkaan voidaan lähetä, mutta jokaisen pitää maksaa 10 bolivianoa enemmän, koska joudumme käyttämään kiertotietä... ja sitten taas vähän odotellaan.
Lopulta kolmisen tunnin odottelun jälkeen pääsemme matkaan ja perillekin asti. Matkalla oli pieni joki/muta esteitä, mutta niistäkin selvittiin ja perillä oltiin ennen pimeää: Hurrah!
Ja kun kaiken lisäksi vielä löysimme tosi kivan huoneen edullisesti on kaikki taas enemmän kuin hyvin :).


Me päästiin "joen" yli ihan hyvin, mutta muiden autot jumiutuivat.

Samaipatan (1650m) kylä osoittautui oikein passeliksi kivaksi pikku pikku kyläksi rinteiden ympäröimänä. Samaipata omaa vähän samaa tunnelmaa kuin Thaimaan pojois-osassa sijaitseva Pai:n kylä, paitsi että täällä on paljon vähemmän turisteja, vaikkakin moni eurooppalainen on ottanut paikan omakseen; täältä löytyy kuulemma 25 eri kansalaisuutta, joista eniten olemme törmänneet hollantilaisiin sekä ranskalaisiin.
Monilla onkin jokin oma yritys pystyssä; ravintola, majoituspalvelua taikka ”matkatoimisto”.
Mekin majoitumme ilmeisestikin belgialaisen miehen ja tämän vaimon El Jardin (=puutarha) -nimiseen guesthousiin, jossa on myös leirintäalue.

Täällä huomasimme myös ensimmäisen kerran elämää (jos muutamaa torakkaa ei lasketa) huoneessa ja ympärillä: huoneestamme löytyi iso hämähäkki, pihalta scorpioni, wc:stä pikkunen hassu sammakko sekä toinen iso hämähäkki. Ei olla enää kaupungissa.

Täällä suosittua turistitoimintaa on käydä trekkaamassa läheiselle El Fuerten Inca-raunioille, käydä suhteellisen haastavalla vaelluksella katsomassa Kondoreja läheltä, käydä Che Guevaran jalan jäljillä (tyyppi tapettiin läheisessä kylässä), sekä tutustua alkuperäiskansojen kyliin, ratsastaa, ottaa espanjan tunteja ja harrastaa paljon paljon muuta.


Huomaa kasvillisuus sähköjohdoissa :)



Me kävimme lauantaina visiitillä Zoological:issa mikä on myös eläinten Refugio, eli kaltoinkohdeltujen eläinten turvakoti tavallaan. Ja mikä kokemus tämä olikaan! Ihan mieletöntä.
Hienointa oli ehkä huomata se, että useat eläimet saivat olla täällä täydessä vapaudessa. Ne on aikoinaan otettu syystä tai toisesta tarhaan, hoidettu, ruokittu jne. ja nyt ne eivät enää halua poistua alueelta. Näihin eläimiin kuuluu pääasiassa monta apinaa sekä muutama iso papukaija.

Meille aluetta näytti saksalainen tyttö, joka oli jo kolmatta kuukautta vapaaehtoisena töissä paikassa. Hän myös tutustutti meidät muutamaan apinaan. Jereen ihastui SpiderMonkey tyttö, joka ei muualla enää olisi ollutkaan kuin Jeren päällä/sylissä.
Mie sain sitten hieman erilaisen ensituntuman apinoihin: ihmettelimme mikä ääni talon takaa kuului. Luulimme, että siellä olisi vähintään jokin iso emakko sika tai vastaava örisemässä. Saksalainen totesi, että tulkaas katsomaan... ja siellähän oli 2 apinaa. Huutamassa/örisemässä täyttä kurkkua ja aika pelottavallakin äänellä. Nämä oli HowlerMonkeys:seja eli suomeksi MölyApinoita (http://fi.wikipedia.org/wiki/M%C3%B6lyapinat).

Toinen näistä (onneksi naaras eli hieman pienempi kokoisempi) pitää yleensä kuulemma naisista ja näimpä se tahtoi tulla tekemään tuttavuutta tietenkin miun kanssa: Huutaen suoraan miun naamaan istuen miun olkapäällä/roikkuen rinnan päällä. Miulla oli sen nielurisat nenässä kiinni varmaan 10 minuuttia ja naama täynnä limaa näistä mukavista kielareista.
Ja voin myöntää, että kyllä aluksi hieman jännitinkin et syökö se miulta puolet naamasta samalla kun huutaa.
No ei syönyt ei ja olihan tää apina aivan ihana tapaus kun vihdoi lopetti sen huutamisen. Samoin kuin Jereen ihastunut apina, joka talutti kädestä pitäen Jereä välillä joka paikkaan ja roikkui Jeressä milloin mitenkin päin :)
Saimme paijata myös ihania kissan pentuja, useampaa koiraa ja näimme tosi hienon näköisen nenäkarhun ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Koatit), joka rakasti rapsuttamista.
Kaikinpuolin huippupaikka ja uudestaanhan sinne oli myös päästävä.


Mie ja Mölyapina.

Nyt ollaan siis oltu jo 4 yötä täällä Samaipatassa. Päivät vaan vierivät.
Mie kävin maanantaina ratsastamassa parin tunnin lenkin (tosin vain kävelyä, pöh, tahtoo mennä lujaa!) ja tänään oltiin ensimmäisillä espanjantunneilla!
Otettiin 10 tunnin setti, hintaa tulee huimat 40 eur/hlö ja ollaan siis Jerenka kahestaan tunneilla, joita pitää Bolivialainen englanninkielen opettaja, kaksi tuntia kerrallaan. Ja meillä olisi Niiiiiiiin paljon opeteltavaa!
Eli tulevat päivät vierähtävät kotiläksyjä tehden (joo saadaan oikeita läksyjä!) ja opiskellen.
Kävimme tänään myös taas uudestaan apinoita moikkaamassa ja huippua oli huomata, että ne oikeesti tunnistaa siut! Eivät arastelleet yhtään tulla luokse. Jeren apina Jeren luo ja miun huutaja miun luo :).

Näillä näkymin lähdemme täältä vasta ensi viikon tiistaina, eli tasan viikon päästä aikaisintaan.
Opiskelupäivien välissä olisi hyvä pitää ainakin yksi ellei jopa kaksi taukopäivää sulatella asioita ja pitäähän meidän nyt täällä ollessa käydä tuo El Fuerten Inca-rauniot hoitamassa myös. Siihen kuulemma vierähtää helposti kokonainen päivä.

Mie oon onnistunut saamaan parin päivän vähäisen kävelyn seurauksena ilkeen rakon trekkaus kengistäni vasempaan kantapäähän. Joo-joo olisi pitänyt kävellä ne paremmin sisään ennen reissuun lähtöä. Nyt siitä saa sitten kärsiä. Ja hei joo, tälläkertaa mie otin ensimmäiset palovammat auringosta! En oikeen ollut varautunut ratsastamiseen hyvin ja poltin vähän naamaani.

Säät on täällä oikein kivat. Olemme sen verran korkeammalla Santa Cruz:ia ettei täällä ole yhtä kosteaa, mutta päivisi voi auringonpaistaessa silti olla se 30 astetta! Täällä on tosi kuivaa ja kuumaa. Metsäpalojakin ollut ympäristössä jonkin verran ja savua kaupungissa.

Kylästä löytyy vain muutama ravinteli, joten samoissa paikoissa istutaan aamupalla, lounaalla ja illallisella. Täältä saakin (ilmeisesti eurooppalaisomistajien johdosta) erityisen hyvää ruokaa. Ihan mielettömän hyvää. Söimme mm. eilen tapaksia: oliveja, salamia sekä sveitsiläistä juustoa :)

Nyt untenmaille, jotta aamulla jaksaa tehdä paaljon läksyjä! Kolmelta on sitten taas oppitunnit! Jei.