ViidakkoRipuli ja muita tarinoita...

Meidän lento oli jokseenkin jännittävä ja mielenkiintoinen. Rurrenabaque:n lentää vain kaksi lentoyhtiötä; Bolivian armeijan lentoyhtiö TAM ja joku toinen ihan oikea lentoyhtiö (mutta ei ilmeisestikään yhtään sen parempi/luotettavampi). Meidän lennot oli TAM:lla. Check-inn tehtiin virallisella lentokentällä (maailmankorkein kansainvälinen lentokenttä 4 050 m) ja sitten meidät kuljetettiin viereiselle armeijan lentokentälle. Huonon sään vuoksi meidän lento oli myöhässä puolitoista tuntia. Sitten vaan koneeseen mars mars ilman minkäänlaista turvatarkastusta (Jerellä mm. unohtui käsimatkatavaroihin leatherman...) ja koneessa ei ollut minkäänlaista turvaselostusta saatikka kuulutuksia. Edes pelastusliivejä ei ollut penkin alla eikä happimaskeja katossa... koko kone vaikutti enemmän tai vähemmän epäillyttävältä ja pelotti, Oikeasti.
Parhaimmillaan (taikka pahimmillaan) isot koneet tarvitsevat näin korkealla jopa 5 km kiitorataa päästäkseen ilmaan! Myös muita erilaisia haasteita tuottaa näin korkealta lentoon pääsy, mm lentokoneiden renkaiden täytyy olla jotenkin erilaiset normaaliolosuhteisiin nähden.

Mutta ilmaan päästiin ja alaskin asti, vaikka jännittävää se kyllä oli. Laskeuduttiin keskelle viidakkoa, missä oli yksi yksinäinen kiitorata. Tuli mieleen ihan vähän Samuin kiitorata nelisen vuotta sitten. Rurrenabaque:ssa satoi vettä, me matkustajat kapusimme huterat tikkaat koneesta alas ja menimme koneen siiven alle pitämään sadetta.

Mutta mikä tuoksu tropiikissa onkaan! Oltiin Jeren kanssa miltei unohdettu miten upea tuoksu palmujen keskellä, kosteassa tropiikissa voi olla! Muutamat kunnon henkäykset piti maistella ja haistella ja leveä hymy nousi huulille :) Tätä oli ollut NIIIIN ikävä!
Tällä piskuisella lentokentällä oli noin 100 m kiitoradasta pieni puinen lentokenttärakennus, minkä vierestä meidät poimittiin Pampa-tourneelle (Pampa = viidakon suistoaluetta ). Retkiryhmämme koostui kolmesta ruotsalaispojasta, yhdestä australialaisesta nuorukaisesta, yhdestä hollantilaisesta pojasta sekä meidän lisäksi oppaasta ja kuskista.

Matka minibussissa (joka oli super ahdas ja epämukava näin suurelle poppoolle) kesti mutaista ja töyssyistä tietä pitkin kolmisen tuntia sydemmälle viidakkoon. Perillä odotti pikkuruinen kylä, missä söimme lounasta (Jerelle ja miulle se oli vasta aamupala) minkä jälkeen saimme körötellä vielä vähän minibussissa ennen joenrantaan pääsyä.


Tästä starttasimme veneellä tourneellemme.

Vastassa oli lauma hyttysiä! Tuli kiirus pakata kamerat, hyttysmyrkyt ja muut tarpeelliset venereissu-tavarat käsimatkatavaroihin ja vetää kuoritakit niskaan, niin paljon oli hyttysiä.
Sää oli harmaa ja venematkalla tihuttelikin pariin otteeseen vettä. Ei ehkä paras sää nauttia kauniista luonnosta ympärillä. Positiivista oli se, että näimme elukoita ehkä enemmän kun ei ollut paahtavan kuuma auringonpaiste. Köröttelimme puuveneellämme kolmisen tuntia. Näimme papukaijoja, apinoita, kilpikonnia, maailman suurimpia jyrsijöitä, erilaisia vesilintuja, uskomattomat määrät alligaattoreita sekä mustia kaymaaneja sekä vaaleanpunaisia makeanveden delfiinejä!


Alligaattori


Vesisika, maailman suurin jyrsijä.


Apinoita ihmettelemässä meidän venettä.


Uskomatonta, että aamulla olimme vasta olleet maan pääkaupungissa neljäntuhannen metrin korkeudessa ja muutama tunti siitä eteenpäin olimme keskellä Bolivian Amazoneja!

Pampa-tournee oli kaikin puolin kiva, paitsi... Jere alkoi jo veneessä menomatkalla voimaan pahoin ja perillä alkoi oksennus-ripuli -ralli. Ei kiva. Seuraavana aamuna mie herään siihen et on kiire vessaan. Onneksi kuitenkin miun ei ollut aivan super huono ja uskaltaudun lähtemään mukaan toisen päivän ensimmäiseen aktiviteettiin: Anakonda jahtiin. Jereltä jäi anakondat sivusuun, mutta hyvä ettei lähtenyt, sillä miunkaan olotila ei ollut huippu, lähdin silti, enkä meinannut selvitä suolta takaisin enää! Meille annettiin isot kumisaappaat ja sitten eikun marssimaan heinikkoon missä oli välillä polviin asti vettä! Mutaa, vettä ja heinikkoa. Kaksi tuntia tuota, paahtavaa auringonpaistetta sekä miljoonia hyttysiä! En oikeasti ole elämässäni ikinä nähnyt niin paljon hyttysiä! Ja nää hyttyset eivät aurinkoa pelänneet, niitä oli joka paikassa ja koko ajan! Todella, todella hermostuttavaa.

Miun otsa tikattiin täyteen hyttysen puremia vaikka miulla oli Off:ia koko otsan mitalta. Oli äärettömän kuuma ja kostea, mutta hyttystentakia oli miltei välttämätöntä kävellä kuoritakki päällä! Lämpöhalvaushan siinä meinasi tulla. Huh. Oli aika helpottavaa huomata puurakennuksia kävelyn loppupäässä; jes, selvisin! Muuten ei varmasti olisi ollut aivan näin tuskaista, mutta koska miullakin oli kokoajan semi huono ja heikko olla plus, että mietin vähän väliä et pitääkö oikeesti mennä jonkun puskan taakse kyykylle taikka oksentaa.
Mutta löysimmehän toki Anakondan! Sellanen kevyt seitsen metrinen iso otus! (no ei oikeesti vain kolmemetrinen...) Plussaa retkenjärjestäjille siitä, ettei tätä anakondaa otettu kiinni taikka häiritty muutoin kuin turistien tuijottelulla. Olen nimittäin kuullut, että joissain retkillä anakondat otetaan kiinni ja sitten esitellään turisteille jne. ei hyvä.

Kyllä maistui päikkärit (lounas ei niinkään uponnut vielä) hyvältä tuon jälkeen! Ja voimatkin vähän palautuivat ja huono olo heikkeni. Jerekin alkoi iltapäivällä olemaan jo paremmassa iskussa ja pääsimme kaikki kalastelemaan piranjoita :) Syöttinä toimi tietenkin raaka lihanpala ja eikun koukut vesille! Lihanpalat katosivat sekunneissa parempiin suihin, eikä yhtään piranjaa jäänyt koukkuihimme. Muutama kissakala saatiin sentään. Ja taas ehkä muutama sata hyttysenpuremaa lisää, sillä joka kerta kun vene hiljensi vauhtia taikka kun pysähdyimme onkimaan oli hyttysarmeija jo saartanut meidät. Ja taas niitä oli ihan joka paikassa imememässä loputkin veret meistä.

Kalastelujen jälkee meidät vietiin rannalle missä oli jalkapallo- sekä lentopallokentät ja pikkunen baari janoisille. Tänne tuotiin siis kaikki kakkospäivän pampa-tourneelaiset, meidän lisäksi paikalla oli varmaan neljä muuta veneellistä turisteja. Viidakko-jalkapallot oli meneillään, oppaat vastaan gringot ja Jereä harmitti, hänen kunto kun ei vielä ollut aivan juoksukelpoinen.
Katselimme täällä kauniin auringonlaskun ja pimeän tulon jälkeen lähdimme taas vesille. Nyt ajoimme siis vain takaisin leiripaikallemme alligaattoreiden pimeässä kiiluvia silmiä lampuilla etsien.


Auringonlasku pampalla.

Kolmannen päivän aamuna lähdimme uimaan tuohon samaan jokeen, kaikkien mukavien alligaattoreiden ja piranjoiden sekaan! Iiks. Ohjelmassa oli siis uintia Delfiinien kanssa... noh, olihan siinä joen mutkassa yksi delfiini, mutta ei se kovinkaan lähelle meitä tullut ja hyvä jos edes näyttäytyi enää kun ensimmäiset gringot molskahtivat veteen. Mutta ei onneksi näkynyt alligaattoreitakaan, eikä piranjoita. Ja voitte vaan kuvitella kun nousimme vedestä takaisin veneeseen..hmm. Olikohan ihan muutama hyttynen kimpussamme aivan sillä sekunnilla! Tuli hieman kiire pukea vaatteita päälle!

Ja siinäpä se Pampa-tournee olikin.. kamat kasaan, murkinaa rinnanalle, veneeseen, taas se miltei pari tuntia takaisin ”satamaamme” ja minibussiin ja kolmisen tuntia Rurreen.

Tuolla Pampalla majoituimme joenrantaan rakennettuun vähän kuin parakkiin? Seininä oli hyttysverkkoa ja jokaisella oli oma sänky hyttysverkolla. Nukuimme kaikki seitsemän samassa huoneessa. Talot oli rakennettu irti maasta ja osan rakennuksien välillä meni korotetut ”sillat”.
Iltaisin nukahdimme viidakon ääniin, ihanaan hyönteisten siritykseen ja aamulla kuuden aikaan kun aurinko oli jo noussut tuli mölyapinat paikalle huutelemaan. Ihan upea kokemus oli olla jotenkin noin syvällä viidakossa/pampalla ja kun näki oikeasti alligaattoreita syömässä kalaa ja vesilintuja pyydystämässä kalaa ja delfiinejä jahtaamassa pikkukaloja. Sitten vielä nuo kaikki apinat, joita näimme joen varrella ja apinat, joita näki rakennuksiemme ympärillä. Iso plussa matkanjärjestäjälle siitä, ettei minkään eläimen olemiseen puututtu, ei ruokittu, taikka kannustettu koettamaan saamaan esim. apinat lähemmäksi ym.

Pari pullollista Off:ia kolmen päivän aikana miltei meni ja silti tulimme takaisin ”sivistykseen” pari sataa hyttysenpuremaa rikkaampina :) me jäimme Jeren kanssa Rurreen pariksi yöksi, kun suurin osa turisteista paineili vielä samana päivänä lentokentälle ja otti lennon takaisin La Paz:iin.
Sen verran meitäkin alkoi lento houkuttelemaan, että seuraavana päivänä kävimme vähän kyselemässä lentojen perään, mutta vastaus oli Fully Booked seuraaville parille päivälle. Että bussilla käy meidän tie takaisin La Paz:iin. Rahaahan siinä säästyy, mutta istumalihakset ei. Matka bussilla on tosiaan se 20-24 tuntia ja on kuulemma matkustajan näkökantista riippuen maustettu upein maisemin tai älyttömän pelottavin tein...

Yksi päivä oli mukava viettää täällä Rurressa. Pikkuruinen kylähän tää on, mutta kyllä täältä silti löytyisi tekemistä vaikka pariksi päiväksi. Me päädyimme viettämään aamupäivän kylän näköalapaikalla, mistä löytyi myös uima-allas.
Ihanaa on ollut kun on niin lämmintä! Sängyssäkin on kolmen viltin siljasta vain lakana peittona! Lämpöasteita on ollut noin 32-34 päivisin ja öisinkään ei ole laskenut alle 27 :)
On tullut aika kova hinku päästä jo jonnekin rannikolle, aurinkoon ja surffaamaan!

Mutta nyt vielä pariksi päiväksi La Paz:iin palelemaan. Tai no, onhan sielläkin päivisin lämmintä ja kesä on vasta tulossa sinne. La Paz:sta sitten suunta Titikaka-järvelle, maailman korkeimmalle järvelle.
Eli ensin bussi La Paz:ista Cobacabanaan (rajakaupunki), sieltä vene Isla del Sol:lle, pari yötä aurinkojumalan synnyin saarella ja sitten kohti Perua ja Arequipaa!