Pirates of the Caribian!

Panamassa ollaan, wuhuu! :) Ja tosiaan nyt voi sanoa purjehtineensa Karibian merellä, Kapteeni Jackin kanssa ja vieläpä piraattilipun alla seilaavalla laivalla... eli miltei ihan oikeaa Pirates of the Caribian seilausta :)

Maanantaina nousimme laivaan viiden aikaan iltapäivällä ja tapasimme loputkin ryhmästämme. Tiimimme koostui kahdesta ruotsalaisesta pariskunnasta, jo Boliviassa tapaamastamme brittiläisestä Danistä sekä toisesta britistä Jessestä. Laiva pääsi liikkeelle viimein auringon viimeisten säteiden loistaessa Cartagenaan.

Kapteenimme Jack oli jo aiemmin tarkistellut säätutkaa ja aallonkorkeuksia ja todennut että meidän olisi parempi mennä alkuun vinosuunnassa ja vasta loppusta seilata kohtisuoraan Sas Blas archipelagoa. Eli ei sitä kaikkein tasaisinta kyytiä olisi luvassa. Muutama matkapahoinvointi tabletti onneksi tuli otettua ennen laivaan nousua ja niiden voimalla saikin mennä nukkumaankin sitten myös aika ajoissa. Nuo pahoinvointitabletit sai meidät kaikki enemmän tai vähemmän tokkuraan ja väsyneeksi.

Ensimmäisenä iltana skoolasimme muutaman oluen kanssa matkan alun kunniaksi ja sitten vain tyydyimme tuijottelemaan pimeälle merelle, aaltojen noustessa koko ajan hieman suuremmiksi.

Seuraavana aamuna merenkäynti pysyi suht ennallaan, teimme pikaisen pysähdyksen Kolumbian viimeisen saaren edustalla pulahtaen mereen ja syöden aamupalaa kunnes matkanteko taas jatkui. Keli koveni iltaa kohden enkä mie pystynyt oikeen keskittymään muuhun kuin lepäämiseen. Noin tunti ennen auringonlaskua aallonkorkeus alkoi olla miltei 3m !! ja kannen alla oli miltei mahdotonta enää liikkua saatikka käydä vessassa. Vaarana kun oli saada kaikki se mitä pyttyyn koetit tehdä seuraavan aallon mukana syliisi! Onneksi kannenalla liikkumisesta taidettiin selvitä vain mustelmilla, mutta aika hurjaa touhua se oli! Missään et pysynyt ja heittelehdit vain laivan toisesta reunasta toiseen ja sisällä tuli etenkin tuon liikehdinnän vuoksi todella huono olo helposti, kun näki seinien ja lattian vaan keinuvan koko ajan kovempaa tahtia ympärilläsi. Etenkin wc käynti oli eniten pahoinvointia aiheuttava asia, ei pelkästään sen takia että pienessä tilassa seinien liikkuminen tuntui vielä pahemmalta, mutta kun siihen lisää +30 astetta ja voimakkaan virtsan hajun niin nam! Aromit olivat kohdillaan kuin missä tahansa festarin bajamajassa!

Ruotsalaiset jotka olivat buukanneet matkan ensimmäisenä olivat saaneet laivan etuosassa ja takaosassa olevat ainoat hytit käyttöönsä (ilman ovia kylläkin) ja mie ja Jere nukuttiin hieman ahtaassa parisänky/sohva viritelmässä keskiosassa ja toisella puolella keskiosassa nukkui Jesse, Danin nukkuessa konehuoneen vieressä laverilla.

Toisena yönä mie koetin mennä nukkumaan meidän sänkyyn, mutta koska laiva oli koko ajan kallellaa juurikin toiseen suuntaan kuin missä meidän sänky oli niin siinä oli käytännössä mahdotonta pysyä! Mie koetin, mutta koko ajan olisi pitänyt pitää reunasta kiinni ettei olisi tippunut. Siirryinkin aika nopsaan lattialle siihen reunaan minne laivakin oli kallellaan ja nukuin eri hyvin, vaikka välillä saimmekin vettä sisään kannen luukuista, ennen kuin ne hoksattiin laittaa kiinni! Jere survoi itsensä lopulta kahden patjan ja seinän väliin sänkyymme ja pysyi siellä ihan kunnioitettavan hyvin, ennen tätä Jere kirjaimmellisesti lensi meidän sängystä miun päälle lattialle toiselle puolen laivaa aallon mukana, auch!
Myös kaikki tavarat hyllyistä tippuili alas, meidän reput ja muovikassit valuivat lattialla edes takaisin ja keittiössä rysähti aika ajoin joku kattila/pata viritelmä alas.

Yhdentoista aikaa illalla heräsin ainoan kerran, kun kuulimme kapteenimme kiroilua ja ripeitä askelia kannelta, molemmat tietokoneemme (niin gps kuin säätutkammekin) olivat kaatuneet ja laivamme kirjaimmellisesti miltei lenti aaltojen yllä aivan liian lujaa vauhtia (maksimi nopeus jotain 8 solmua ja mentiin vissiin lähemmäksi 10 solmua!) ja kapteeni koetti yhtäaikaa saada purjeita alas hidastaakseen vauhtia ja selvittää tietokoneiden mystistä yhtäaikaista kaatumista. Koneet kuitenkin saatiin päälle ja purjekin vissiin alas ja matkanteko jatkui aallokossa.
Muita oli vissiin vähän pelottanutkin, mutta minuu ei yhtään ja nukuin kuin tukki, ehkä ne matkapahoinvointilääkkeet toimivat myös rauhoittavina...

Aamulla keli oli jo rauhoittunut ja söimme aamupalaa kannella auringonpaisteessa, ennen kuin aloimme näkemään horisontissa saaria! Olimme perillä! Ankkuroimme laivamme kolmen unelma kauniin saaren tuntumaan joista vain yhdessä asui yksi Kuna -perhe.


Kapteeni Jackin purjevene Fantasy.


Maata näkyvissä!

Eikun mereen uimaan, snorklaamaan ja saarelle tutkailemaan uskomattoman kauniita maisemia. Samanlaista valkeaa hiekkaa ja turkoosia merta on nähnyt viimeksi filippiineillä! Yksi saarista oli uskomaton; sen reunalta hiekasta pystyi hyppäämään pääedellä uimaan! Niin paljon se syveni aivan yht'äkkiä! Harvoin (jos milloinkaan) voit sukeltaa hiekkarannalta suoraan syvenevään mereen.

Kun meidät poimittiin saarelta odotti meitä katettu pöytä laivassa kera huippu hyvän ruoan. Mahat täyteen ja vähän lisää uimista, aurinkoa ja kauniita maisemia. Näiden saarten läheisyydessä oli myös muita purjeveneitä ankkuroituneena ja illalla poltettiinkin kokkoa ja musisoitiin yhdestä näistä saarista kera muiden purjeveneläisten kanssa.
Olimme vielä seuraavan päivän (torstai) samassa spotissa, kävimme snorklaamassa (koetimme löytää hummereita taikka isoja kotiloita) ja vierailemassa pikkupikku saaressa joka omasi vain kaksi palmua! Illalla meille valmistettiin aivan täydellinen ateria avotulella saaressa jossa tämä yksi Kuna perhe asui; he olivat valmistaneet kookosriisiä meille ja Lorena (meidän kokki ja Kapteeni Jackin tyttöystävä plus apuri) valmisti lihat ja salaatin. Ja taas aivan loistavan hyvää ruokaa!



Perjantaina purjehdimme aamu uintien jälkeen rauhallisessa meressä Kuna heimojen asuttamien saarten tuntumaan. Matkalla koetimme kalastaa, mutta ainoa mikä tarttui vieheeseen oli piehenkö riuttahai, emmehän nyt haita tahdo syödä (sen uhanalaisuutensa vuoksi) ja kapteeni sitä parhaansa mukaan koetti irroittaa koukouista, mutta kun lopulta hän sai koukun hain suusta ulos takertui toinen koukku sen kylkeen ja viilsi koko kyljen auki... :( noh, eihän sitä nyt hukkaankaa saa heittää, eli pihveiksi sitten kuitenkin vaan. Jack teki vastakkaiset kuin hain eviä keräävät kalastajat ja heitti evät mereen ja piti lihan.

Heti kun olimme saaneet laivan ankkuroitua saarten edustalle, tuli Kunat myymään meille kalaa ja hummereita sekä käsitöitään. Eläville hummereille (isoimmat noin kilon) ei tullut paha hinta, taisimme ostaa 16 hummeria ja kaikki nämä maksoivat vain 40$ yhteensä! (joku taisi muistella että ruotsissa kilo yhtä tuoretta hummeria maksaa noin 100 $ / kilo!). Tämän lisäksi meille oli jossain välissä ostettu myös mustekalaa! Olisimme saamassa kunnon seafood fiestan pääruoaksi!

Ennen ruokailuja meidät vietiin tutustumaan kahteen eri saareen joita asutti Kuna Yala heimot. Ihan mielenkiintoinen visiitti tämäkin. Lopulta ennen auringonlaskua nautimme aivan täydellisen herkkuaterian merellisistä antimistamme; hummerit olivat täydellisen hyviä samoin hai maistui ehkä liiankin hyvältä, ainoa mistä mie en niin välittänyt oli mustekalat, niissä oli ehkä miun makuhermoille vähän liiankin voimakkaat aromit.

Auringonlaskun jälkeen oli aika taas valmistautua purjehtimaan ja nyt suuntana olisi Panama ja Portobelon kaupunki. Matka-aika oli noin 11 tuntia ja kapteenimme valvoi jälleen läpi yön seilaten turvallisesti perille satamaan Portobeloon.

Siinäpä se risteily oli miltei kaikkine pienine yksityiskohtineenkin! Jälkikäteen kyselimme kapteeniltamme että oliko keli ihan normaali purjehduskeli ensimmäisinä kahten yönä ja jopa kapteenimme sanoi että ei ollut ja että vaikka hän onkin tämän reissun Kolumbiasta Panamaan purjehtinut nelisenkymmentä kertaa oli tämä ensimmäinen kerta asiakkaiden kanssa tuollaisessa kelissä! Ja voisimme kuulemma todella nyt sanoa purjehtineemme ja selviytyneemme siitä vielä oikein hienosti, sillä ainoastaan yksi ruotsalaistytöistämme oksensi kerran koko matkan aikana!

Portobeloon satuimme ihmeen kautta juuri sinä päivänä kun tässä kyseissä kylässä juhlitaan Diablos y Congos festivaalia ja koko kylä oli aivan sekaisin!
Meidän purjehdustiimin leiri jatkui vielä yhden yön, kun majoitumme Kapteeni Jackin guesthousiin kahdeksanhengen dormiin kaikki yhdessä. Huomenna tiemme sitten eroavat, ruotsalaiset lähtevät läheiselle Isla Grandelle ja me muut jatkamme Panama Cityyn.

San Blas archipelafo Info:
Alue koostuu 378 saaresta, joista vain 48 on asumattomia. Asutuilla saarilla elää Kuna -intiaaneja, jotka pakenivat Panaman mantereelta Espanjalaisten tullessa saarille. Saaret on luovutettu Kuna -intiaanien käyttöön, eikä sinne saa esim. ulkomaalaiset, edes Panamalaiset rakentaa mitään.
Alueella on aikanaan purjehtineet useat merirosvoalukset, iskien espanjalaisten kultaa täynnä oleviin laivoihin, joita he Etelä-Amerikasta sekä Keski-Amerikasta Espanjaan kuljettivat.

Cartagena; kauneinta Kolumbiaa!

Cartagenaan saavuimme viime vkon keskiviikko iltana. Emme olleet taaskaan tehneet mitään varausta guesthousiin ja niinhän siitä taas kävi ettei juuri sinne minne oltaisiin haluttu mahtunut. Mutta toisaalta kävi hyvin, sillä kuulimme jälkikäteen että tämä kyseinen hostelli on aika ”bilehostelli” ja nuorison suosiossa... me vanhukset kun tykätään jo vähän rauhallisemmista paikoista ;)

Heti Casa Viennaan kirjautuessamme tapasimme jo ihmisiä jotka olivat juuri saapuneet Panamasta Cartagenaan 5 päivän purjehduksella ja he kehuivat innolla tätä 19. päivä lähtevää Wild Card -paattia (sama paatti siis mistä mie olin lukenut netistä paljon hyviä kertomuksia). Samassa guesthousissa majaili myös tämän Wild Cardin yksi perämiehistä (vai miksi noita purjeveneen henkilökuntaa sitten kutsutaankaan..?) joka osasi kertoa että tilaa laivaan voi ehkä vielä olla ja että veneen kapteenin voi illalla löytää läheisestä kuppilasta yhdessä muiden kapteenien kanssa. Sinne siis!
Mie tietenkin heti alkuu sekoitan nämä kapteenit ja kerron Fantany laivan kapteenille Jackille miten paljon kehuja olen kuullut sen laivasta jne. ja se toivottaa meidät tervetulleiksi risteilemään hänen paatillaan ja sovitaan vielä että tullaan seuraavana aamupäivänä katsomaan hänen laivaansa... tässä vaiheessa vasta tulee ravinteliin sisään Wild Cardin kapteeni John.. noh, sovimme hänenkin kanssaan että laivaa mennään vilkaisemaan huomenna.

Eroa laivoissa oli periaatteessa aika vähän. Johnin Wild Card on suurempi (n.15,4 m eli varmasti myös tapaisempi kyyti ), halvempi (noin reilut 50$), mutta ottaa huomattavasti enempi ihmisiä, eikä ole yhtä hulppea kuin Jackin Fantasy.
Ensimmäisenä näimme Johnin laivan ja siellä tuntui olevan vähän kaikki vinksin vonksin ja yritimme kuvitella samalla että miten 19 matkustajaa plus 3 henkilökuntaa mahtuu laivaan... Jackin laivaan saapuessamme olimme ihan että Wau! Tää on hieno! Ja kaikki oli jotenkin siististi ja tosiaan Jackin pitäisi ottaa vain 8 matkustajaa. Henkilökuntaa taas Jackillä ei ole muita kuin hän itse ja hänen paikallinen tyttöystävänsä. Laivan pituus taisi olla noin 12 m. Olimme Wild Cardilta lähtiessämme jo vähän kuin sopinut lähtevämme kuitenkin sen kyytiin ja Fantasyn jälkeen rupesi ehkä jo harmittamaan että olimme näin menneet lupaamaan.


Laivoja Bongaamassa, taustalla näkyy Cartagenan uutta kaupunkia pilvenpiirtäjineen.

Torstai iltana tapasimme samassa kuppilassa (täällä yksi kuppila missä kaikki kapteenit ja risteilevät turistit hengailevat) tuttavamme Boliviasta! Juu, Sucressa oltiin samassa Wasi Masi hostellissa yhtäaikaa ja kappas Dankin oli lähdössä Panamaan tosin Fantasyn kyydissä. Hitto. Oltiin miltei koko päivä vähän pyöritelty asiaa että pitäisikö vaihtaa laivaa vai ei vielä kerran... ja nyt kun Dankin olisi menossa Fantasyllä.. päätimme myös mekin hypätä Wild Cardin laivasta Fantasyyn. Hieman tuntui pahalta, kun oltiin jo luvattu lähteä toisella ja sitten vaihdetaankin viel viime tingassa toiseen.. huh. Säätämistä. Mutta nyt olemme kuitenkin hyvinkin tyytyväisinä lähdössä maanantaina Fantasy laivalla kapteeni Jackin ja Lorenan matkaan. Meitä ei pitäisi olla kai kuin se 8 matkustajaa, joten tilaa pitäisi laivassa olla aika kivasti kaikille.


Cartagenan vanhaa kaupunkia.

Perjantai päivä meillä kuluikin sitten pankkiasioilla ravatessa: Kapteenit pyytävät maksunsa dollareina ja tultiin siihen tulokseen että edullisinta meille olisi taas tehdä Cash Advance eli nostaa Visalla pankista suoraan dollareita, eikä ottaa ensin automaatista monta kertaa ulos pesoja ja mennä sitten vaihtamaan ne dollareiksi. Aikaa saatiin kulumaan tähän koko päivä :) ennen kuin löydettiin edes pankki ja sitten tietty juuri se kassa mistä dollareita saa oli kiinni jne. Väliajat kävelimme Cartagenan vanhassa kaupungissa, joka on aivan käsittämättömän nätti!!

Cartagena on ollut ehkä Kolumbian ihanin kaupunki. Kaunis ja helppo kaupunki kävellä ympäriinsä ja vielä kun kaikki meidän tutut Lost City trekiltä on täällä myös niin on ollut oikein mukavaa! Cartagenassa tuntuu tosiaan olevan kaikki. Trekkiläisten lisäksi olemme nähneet pari muutakin tuttua reissumme varrelta, tässä kaupungissa on jotenkin hyvät vibat, kaikki on iloisia, ruoka hyvää ja tunnelmaa riittää vaikka muille jakaa!

Lauantaina lähdimme Playa Blancalle tähän Cartagenan läheisyydessä olevalle rannalle. Meno matkan kuljimme paikallis bussilla, lautalla ja mopotaksilla. Perillä mie aloin olla aivan täpinöissäni, sillä tää oli nyt oikee ranta!! juuri sellainen ranta mitä oon kaivannut! Ja niin nättiä!
Aivan täydellistä! Vihdoinkin turkoosia merta ja valkeaa hiekkaa silmänkantamattomiin!
Yöpymis vaihtoehdoiksi oli valittavana teltta taikka riippumatto, riippumattoon siis tietenkin! Ihanaa oli päästä uimaan ja loikoilemaan aurinkoon ja taisi se nahkakin vähän aurinkoon nukahtaessa palaa meiltä molemmilta. Mutta aivan upea ranta, ehdottomasti Kolumbian paras!
Tuonne rannalle tulee myös päiväretkeläisiä paateilla, joten jos haluaa rauhaa ja rannan itselleen täytyy majoittua aivan viimeisimmissä ravinteli/hammock paikoissa, missä mekin olimme. Päärannan alueella nimittäin riittää vilskettä ja hullunmyllyä satojen päiväretkeläisten rantautuessa maihin!


Playa Blanca, Kolumbian kaunein ranta!

Eilen illalla kävimme luovuttamassa passimme kapteeni Jackille joka taas antoi ne eteenpäin henkilölle joka maanantai aamuna käy viemässä ne aikaseen jonnekin paikkaan, mistä annetaan laivalle lupa lähteä. En ole varma saadaanko tässä vaiheessa jo leimat ulos Kolumbiasta tässä vaiheessa vai vasta myöhemmin...

Tänään sitten ohjelmassa viimeisten pesojen tuhlausta; täytyy ostaa aurinkorasvaa, matkapahoinvointitabletteja, jotain pientä purtavaa ja kapteenille joku lahjus... varmaan pullollinen Rommia :)

Eli nyt kaikki peukut ja varpaat pystyyn että meille ovat Kelit suosiolliset! Jos vaan säät sallii niin upea reissu pitäisi olla tulossa!
Seuraavan kerran sitten blogipäivistystä Panamasta!

THE LOST CITY

Viisi päivää viidakossa ja kadotettu kaupunki ei enää ole niin kadotettu :)
Vaellus alkoi parin tunnin automatkalla viimeiseen kylää, mistä eteenpäin jatkoimme matkaa kohti kadotettua kaupunkia kävellen. Kadotetussa kaupungissa vierailee päivittäin vain noin 20-60 henkeä, eikä sinne ole vielä muuta pääsykeinoa kuin vaeltaminen, mikä tekeekin tästä kohteesta hieman haastavan ja mielenkiintoisen. Kilometrejä viidakossa kertyy reilut nelisenkymmentä lähtö pisteestä määränpäähän ja niin kuin ollaan aiemminkin varmaan kerrottu: Etelä-Amerikassa ei ole trekkejä missä et kävelisi jatkuvasti rankkoja ylämäkiä sekä alamäkiä, tasaiset kohdat usein tuntuvat katoavan välistä.

Hinta vaellukselle on sama 500 000 pesoa (noin 250$) teki sen sitten neljässä päivässä taikka kuudessa. Ainut ero tällä hetkellä on kävelyn määrä. Jos teet kuuden päivän vaelluksen, on valetamista vain 2-4 h. päivässä, riippuen tietenkin kunnostasi. Ennen kuuden päivän vaellus on ollut se perus valinta, sillä reitti on jatkunut Kadonneen kaupungin jälkeen toista kautta pois, mutta tällä hetkellä (enkä tiedä kuinka kauan) oli tämä loppu osa normaali reitistä suljettu. Kuulimme että tuon osuuden sulkeminen liittyi jotenkin siellä asuviin heimolaisiin. Ymmärrettävää kyllä jos eivät halua kyliensä läpi kulkevan päivittäin yli 60 turistia Canonit kädessä valmiina ottamaan kuvia.

Me siis valitsimme juurikin tästä syystä vain viiden päivän vaelluksen, ajattelimme että voisi olla ehkä tylsää palata samaa reittiä takaisin.

Päivittäin kävelimme 2-4 tuntia, ensimmäisenä päivänä ollen pahin ylämäki ja neljäntenä ja viidentenä päivänä eniten kävelyä. Majoituimme matkanvarrelle rakennettuihin pysyviin leireihin; yöt saimme viettää joko hammockeissa taikka ihan sänkgyissä. Sademetsän tapaan aamuisin oli yleensä kaunis auringonpaiste mikä vaihtui puolilta päivin pilviin ja iltapäivällä sateeksi. Sateen vuoksi heräsimme aamuisin aika aijoissa ja lähdimme kävelemään niin että olimme leirissämme useana päivänä jo puolen päivän jälkeen. Sitten vain rentouduimme leirissämme loppupäivän; uimme joissa taikka otimme jäätävän kylmän jokivesi suihkun, pelasimme korttia (opin 2 uutta peliä! Wow) ja vaihdoimme reissu kokemuksia. Monet yöt olivat yllättävää kyllä jäätävän kylmiä ja mie nuikuinkin kaikki vaatteet päällä taretakseni.

Matkalla näimme uskomattoman kauniita maisemia ja ihan oikeaa viidakkoa. Upeinta oli nähdä oikeita heimolaisia, aluueella asustelee ainakin kolmen eri heimon jäseniä; Arhuaco, Koguis ja Asario. Nämä ei ole mitään turisteille vartavasten kyhättyjä heimokyliä missä myydään heimolaisten käsitöitä turiteille vaan oikeita muutamasta talosta noin kymmeneen taloon koostuvia kyliä missä asui oikeita heimolaisia. He eivät usein puhuneet edes espanjaa vaan omaa kieltään vain! Kaikilla oli vaaleat puuvillaisen näköiset kaavut vaatteina, musta paksu, pitkä tukka, pojilla päänyli menevä punottu olkalaukku ja tytöillä kaulakoruja (tämä ainoa mistä erotti lapsista tytön ja pojan). He olivat usein myös hyvin ujoja eivätkä oikein meistä tuntuneet pitävän/välittävän. Aikuisimmilla naisilla oli rinnat joko kokonaan taikka osittain paljaana ja vauva selässä olevassa valkoisessa kangas kantokassissa ja mahdollisesti itse vielä uudestaan raskaana.


Joen ylitystä.

Matkanjärjestäjät tekevät jonkin verran yhteistyötä heimolaisten kanssa; tauollamme yksi pikku poika toi meille banaaneja ja tietääkseni myös heille maksetaan siitä että saamme kulkea heidän maidensa lävitse. Kuulimme kun joku kysyi pikkupojalta minkä ikäinen hän on ja poika vastasi (tämä osasi hieman espanjaakin) ettei hän tiedä. Toiselta pojalta (noin 8v?) kysyttäessä hän vaan hoki että 1v. :) ilmeisesti he eivät tiedä omaa ikäänsä, eikä syntymäpäiviä kai sen kummemmin juhlita. Kuvia ei tietenkään kehdannut mennä ottamaan, miusta oli jotenkin jo tarpeeksi tungettelevaa se että kuljimme ihan heidän talojensa vierestä ja kun miettii tosiaan että meitä turisteja kulkee päivässä varmaan se 60 samaa polkua pitkin heidän ohitsensa, kyllä minuu ainakin sapettaisi jos se olisi miun piha! Ja yllättävän hyvin kaikki ryhmäläisemmekin kunnioitti heidän rauhaansa. On tottunut vaan näkemään aasiassa ja muuallakin niin röyhkeitä matkaajia jotka menee ottamaan suunnilleen linssi toisen nenässä kiinni kuvia paikallisista, mikä ei todellakaan varmaan tunnu kivalta!

Kolmantena päivänä viidakon näkö muuttui selkeästi enemmän viidakkoisemmaksi. Oltiin vihdoin niin syvällä, ettei mitään merkkiä normaali elämisestä oikeastaan näkynyt. Enkä ole toistaiseksi ikinä kokenut olevani näin syvällä viidakossa. Joka puolella oli vielä niin käsittämättömän vihreää ja vehreää, aamu kosteus tippui suurien kasvien lehdiltä ja puista alaspäin. Joka puolella roikkui ”liaaneja” ja jätttimäisen kokoisia puita kohoili ympärillä. Kaikki puun rungot olivat vihreän sammaleen taikka muun kasvillisuuden peitossa, poluilla, puissa ja lianeissa vilisi lehdenleikkaaja muurahaisia puuhissaan ja ympäriltä kuului kaikenlaisia ääniä. Nyt oltiin oikeasti viidakossa!

Välillä poikkesimme vilvoittelemaan jokeen uimaan! ( juu oli super kylmää vettä!) ja jokia jouduimme (taikka pääsimme, miten sen nyt ottaa ;)) ylittämään useamman kerran. Vaikkei joet olleetkaan kovin syviä niin joskus virtaukset kuitenkin olivat niin voimakkaita ja kivet pohjassa liukkaita, että pystyssä pysyminen tuntui vaikealta. Onneksi vältyimme kuitenkin molskahdus vahingoilta ja kamerat ja vaatteet repuissaimme säilyivät kuivina :)

Kolmantena päivänä saavuimme Kadotetun kaupungin juurella sijaitsevaan leiriimme, missä vietimme yön ennen seuraavan aamun kiipeämis urakkaa. Kadotettuun kaupunkiin johtaa noin 1200 sammaloitunutta, kapeaa kivi askelmaa, joita tallasimme ylös päin hikoillen. Tämä nousu ei kyllä ollut mitään Machu Picchulle nousuun verrattuna ;)

Ciudad Perdida oli paljon upeampi kuin odotin. Tuolla on kuitenkin akoinaan asustellut se 2000-8000 asukasta joten se on hyvin laajalle levittynyt, eikä meitä päästettykään ihan kaikkialle yksin harhailemaan, ettemme eksyisi. Alue on viidakon peitossa ja jäljellä ei tietenkään enää ole puisia talorakennuksia vaan pelkästään kiviset portaat, askelmat ja alustat missä talot ovat ennen sijainneet. Sijainti kaupungilla on Machu Picchumaisesti vuoren huipulla, mistä aukeaakin hienot maisemat. Kaupunki on löydetty vasta vuonna 1972 aarteen metsästäjien toimesta. He nimesivät kaupungin tuolloin ”Green Hell” nimellä.

Aluetta vartioi Kolumbian armeijan pojat jotka pientä korvausta vastaan poseerasivat joidenkin turistiemme kuvissa. Vuonna 2003 National Liberation Army kidnappasivat 8 turistia Kadonneesta kaupungista vaatien Kolumbian valtiota tutkimaan ihmisoikeuksien väärinkäyttöä panttivankeja vastaan ja siitä lähtien Kolumbian armeija on ollut paikalla vartioimassa aluetta. Retket Kadotettuun kaupunkiin aloitettiin uudestaan vuonna 2005.


The Lost City.

Yleensä vaelluksilla tuntuu että kroppa saa vähän huutia ja kiinteytyy, mutta tällä trekillä näin ei todellakaan päässyt käymään. Meitä ruokittiin jatkuvasti ja ihan koko ajan ja ihan super isoilla ruoka annoksilla. Mie en varmaan ole syönyt pariin vuoteen noin paljoa 5 päivän aikana! Muttei kehdannut jättää syömättäkään kun lautasille oli annokset valmiiksi kasattuina. Taisi tulla muutama kilo helposti lisää tuossa täys hoidossa :)

Kaikki menikin upean hyvin, kunnes....
Meiltä varastettiin rahaa! Eikä mitenkään vähän vaan yhteensä noin 350 € edestä! Meidän ei siis olisi pitänyt edes ottaa rahavöitämme mukaan vaan jättää ne Tagangaan guesthousillemme säilöön, mutta ne nyt sattui jäämään mukaan ja pidimme niitä Jeren repussa koko ajan (miltei) lukkojen takana, paitsi muutamana kertana... emmekä edes käyneet rahavöillämme kuin vasta viimeisenä trekki aamunamme. Jere huomasi ensin että häneltä puuttuu vähän rahaa, sitten mie tsekkaan ja lasken ja oon et kyl varmaan miultakin mutten voinut olla varma. Tarkistin myöhemmin uudestaan ja huomasin että miulta oli otettu 50 € ja 20 € setelit sekä noin 350 000 pesoa! Ja Jereltä noin pari sataatuhatta pesoa sekä myös 50 € seteli. Hankala tilanne sinällänsä kun kaikki muut matkaajat on myös pääosin eurooppalaisia etkä voi mitenkään tietää että kuka ne rahat on varastanut. Enemmän päädyttiin kyllä epäilemään kanssamatkaajiamme kuin reissun järjestäjiä. Tuolla matkanjärjestäjällä on todella hyvä maine, enkä uskoisi heidän ottavan sellaisia riskejä, varastamalla maine tahraantuu nopeasti ja asikkaat kaikkoavat. Sekä olisi ollut ehkä liian epäillyttävän näköistä kenenkään oppaistamme taikka leiriemme henkilökunnasta käydä repullamme... mutta toisen turistin se on ollut ehkä helppokin tehdä, kun ei muut tiedä mikä on kenenkin reppu.. ei näytä epäillyttävältä kun turisti kaivaa jotain ”omasta” repustaan... kauhee selvittelyhän siitä sitten tuli, mutta eihän asialle oikeen mitään voi tehdä. Etenkään kun emme tiedä missä vaiheessa rahat on viety. Ihan käsittämättömän huonoa tuuria. Mutta onneksi se on vaan rahaa... meni siinä tietenkin se viimeinen trekki päivä sitten kirotessa, harmitellessa ja miettiessä :(

Sitten muutama hyvä esimerkki millaisiin reissaajiin matkallamme törmäämme;

Marsha 77v. Teki meidän ryhmämme mukana ensimmäisenä näin vanhana naisena Kadotettu kaupunki trekin ja voin sanoa että jos meillä oli välillä vaikeuksia kivuta isojen kivien päälle ja sieltä alas sekä ylittää lukuisia jokia niin oli varmasti myös Marshallakin. Mutta niin vain hän tuli joka kerta korkeintaan tunnin meitä myöhemmin leiriin ja selvityi kaikista vaikeimmistakin reitin osuuksista, uskomatonta! Olisipa sitä vain itsekkin tuon ikäisenä vielä noin hyvässä kunnossa ja reissaamassa viidakon keskellä! Marsha asuu New Yorkissa ja on eläkkeellä, hän matkustaa joka vuosi neljäksi kuukaudeksi yhteen maahan ja tänä vuonna vuorossa oli Kolumbia. Aika hieno tapa tutustua maahan kunnolla!

Marcelino 19v. Ranskalainen nuorukainen joka on itse oppinut englannin (ei siis opiskellut koulussa) sekä espanjankielen reissuillansa, on liftannut jenkeistä aina tänne Kolumbiaan asti ja voisin veikata että hänen reissunsa on vienyt ehkä vähiten rahaa mitä kellään ikinä. Hänen matkustustyylinsä on ollut liftata paikallisten kyytiin ja lopulta yleensä vielä päätyä heidän sohvalleen yöksi ja saada näin uusia tuttavuuksia, tutustua paikallisiin ja useimmiten kukaan ei ole hyväksynyt ilmaisesta ruoasta taikka majoituksesta mitään rahaa vastineeksi. Marcelino sanoi Kolumbiassa ollessaan ( nyt noin 2 viikkoa) vain kaksi kertaa maksaneensa itse oman ruokansa! :) eikä hän mikään pummi ollut vain kovin suulas, yli kohtelias nuorimies vain joka teki uskomattoman helposti uusia tuttavuuksia.


Marcelino ja Marsha.

Trekiltä tulimme takaisin tänne Tagangaan. Ihan ok paikka tämäkin tosiaan on, aika pieni vielä vaikka matkaajia riittää kyllä. Se kulman takana oleva ranta jonka piti olla ”se parempi ranta” ei miusta voisi edes saada ranta luokitusta :) Helsingin hietsukin on parempi ranta!!! että juu, kun pääsette valkealle hiekkarannalle turkoosiin mereen niin nauttikaa! Niitä ei oikeasti näemmä löydy ihan joka nurkalta sitten kuitenkaan.

Tänään ohjelmassa on rinkan pakkausta ja Cartagenaan siirtyminen. Olen koettanut bongailla netistä meille laivaa Panamaan ja jotenkin näyttää olevan yllättävän vähän laivoja menossa sinne juuri nyt, eli valinnan varaa ei ole aivan niin paljoa kuin olisin halunnut. Käytännössä meillä on kaksi vaihtoehtoa 19.3 lähtevä Wild Card taikka 21.3 lähtevä Ave Maria. Ave Mariasta olen lukenut tosi huonoja kommentteja netistä, ettei se oikeastaan ole edes vaihtoehto, eli pidetään peukkuja että saamme vielä paikan tuohon 19.3 lähtevään laivaan!

Mutta ensiksi Cartagenaan, Kolumbian kauneimpaan kolonialismi kaupunkiin!

Carnivals De Barranquilla!

Huh, pitkä matka ollaan taas tultu Bogotasta. Siellähän vietimme lopulta vain sen pari päivää, kun säät oli mitä oli eikä koko kyseinen kaupunkikaan oikein vakuuttanut. Ilmeisesti yöelämässä olisi riittänyt ihmettelemistä, mutta sekin kuulemma on siellä parhaimmillaan vain viikonloppuisin.
Meidän Bogotan kohokohdaksi taisi nousta se että Jere pääsi maistamaan Simpsoneistakin tuttua Duff -olutta ja mie pääsin hammaslääkäriin!

Hammaslääkäri käynti sujui hyvin, miulle varattiin aika meidän guesthousista ja sit vaan paikalle ja hampaat kuntoon. Miullahan ei ole ikinä porattu hampaita, taikka tehty muitakaan toimenpiteitä, joten hiukan jännitti lähteä omalla espanjankielitaidolla näitä asioita hoitamaan. Miulla oli vähän sattunut jo Perussa ollessa yhtä hammasta ja siellähän sitä oli yksi reikä ja sitten toisella puolen suuta oli myös toinen reikä! Eli loppujen lopuksi paria hammasta paikkailtiin! Huij. Mutta yhtään ei sattunut! Enempi koski hammaskiven poisto :) Täytynee suomessa käydä syksyllä piipahtamassa tarkistuksessa uudestaan. En vaan tajuu miten näitä reikiä nyt näin yht'äkkiä voi vaan alkaa tulla... tai sit pitää vaan laittaa vanhemmaksi tulemisen piikkiin.. vanhuus ja reiät ei tuu yksin vaan yhdessä :)

Bogotasta matkasimme noin 5 tunnin matkan seuraavaan kylään Villa De Leyvaan. Tämä kylä oli taas yksi nätti rauhallinen kylä, eikä oikein muuta. Mukavia paikallisia ihmisiä, muttei paljoa tekemistä taikka näkemistä. Sieltä sitten parin päivän jälkeen taas eteenpäin San Gil nimiseen kaupunkiin, täältä käsin kävimme jälleen yhdessä kylässä päiväretkellä ja tarkoituksena oli myös päästä tekemään liitovarjoilua! Eli tandemina tietenkin niin että se joka osaa homman ohjaa ja itse olisi vain saanut nauttia maisemista korkeuksissa. Mutta kuinkas kävikään; säät oli sen verta huonot että se peruttiin! Vähän meitä harmitti! Harmitti ihan mielettömän paljon!
Noh, San Gilistä sitten yöbussilla noin 12 tuntia vihdoin rannikolle Santa Martaan, mistä käsin lähdimme ottamaan selvää Kolumbialaisten karnevaali kulttuurista.

Miltei kaikissa katolilaisissa maissa juhlitaan ennen tuhkakeskiviikkoa (tänä vuonna 5-9.3) karnevaaleja värikkäin kulkein ja musiikein. Kolumbian Barranquillassa järjestetään Etelä-Amerikan toiseksi suurimmat karnevaalit Rion jälkeen, joten tästä olimme olleet jo kiinnostuneina alusta alkean, ainoa ongelma oli vain majoitus; jos et ole varannut mitään jo useita kuukausia aikaisemmin, niin turha toivo. Meille kävi loistava tuuri tapasimme San Gil:ssä Kolumbialaisen reissaajaan joka osasi kertoa meille jostain majoituksesta. Sitten vain puhelin käteen ja toivomaan että joku toisessa päässä osaisi hieman englantia :) ja jee, majoitus järjestyi lopulta. Tässä vaiheessa ei vielä tiedetty yhtään että millainen tämä majoitus tulisi olemaan. Oletimme sen olevan kenties huone tämän hepun talossa kelle soitimme.
Jälleen oli facebookista apua, saimme sitä kautta kirjallisena ohjeet ja puhelinnumerot kuinka saapua paikalle ja jopa liput oli ostettu meille valmiiksi! Carnival time!

Santa Martasta bussilla Barranquillaan ja taksilla meille annettuun osoitteeseen. Periltä talossa (Kolumbialainen hieman parempi asuinalue, vähän kuin meidän omakotitalo alueet) meidät otti vastaan Kolumbialainen perhe :) Tulisimme asumaan siis pojan jolle soitimme, vanhempien luona :) sitten vaan koetimme espanjaksi taas sönköttää kun meille taas puhuttiin ja puhuttiin. Talo oli käytännössä muutettu Guesthousiksi. Takapihan rakennuksissa oli laitettu patjat lattioille ja kerrossänkyjä jne. Kaikki muut matkaajat joita talossa asusteli (yhteensä noin 15!!) olivat jo kaikki lähteneet Karnevaali alueelle, joka kätevästi sijaitsi vain noin 10 min.kävelymatkan päässä talolta, loistavaa!
Mekin lähdimme seuraamaan vain ihmisvirtaa ja löysimme kyllä perille ja aikamoisen jonottamisen (tai me jonotimme paikalliset vaan punki jokapaikasta) jälkeen jopa katsomoonkin minne meillä oli liput ja mistä meidän talon perheen poika meidätkin sitten bongasi :)

Käytännössä karnevaalit tarkoittaa yhtä pitkää tienpätkää (Barranquillassa 4,8 km) minkä ympärille on rakennettu katsomoita koko matkalle. Osa katsomoista on kalliimmille lipuille ja paremmille paikoille kun taas halvimmat (ja ilmaiset) ovat paraatin loppupäässä missä karnevaalitkaan eivät enää ole niin hienot, kun ryhmät ovat pakkautuneet kasaan ja tanssijat ovat läkähtymis pisteessä.
Tämän lisäksi ympäri kaupunkia kaikki ihmiset juhlivat, kaduille on raahattu isoja kaiuttimia ja musiikki soi täysillä. Tuolla alueella missä me asuimme oli talot koristeltu karnevaali värein ja kaikki mammat, papat, isät ja äidit ja nuoret tanssivat yhdessä ulkona yötä myöten.



Oudointa ja hauskinta karnevaalihuiskeessa oli se että ensimmäisenä päivänä me jostain kumman syystä pääsimme/jouduimme mukaan karnevaalikulkueeseen! Siinä sitten tanssit reilun kilometrin paahtavassa helteessä rekan perässä jossa oli tanssijoita ja bändi. Me oltiin ihan loppu jo tuon matkan jälkeen, enkä voi käsittää miten naiset korkeissa koroissaan taikka ihan pienet lapset jaksavat kulkea koko tuon matkan. Myös ensimmäisenä iltana kulkueiden jälkeen (loppuivat jo aina noin klo17) päädyimme Badenin (tämä isäntäperheen poika) ohjastamana koko tiimimme kanssa armeijan tukikohtaan tanssimaan ja syömään. Oli aika mielenkiintoista ja täällä (kuten koko karnevaaleilla) meistä oltiin erittäin uteliaita ja kuvia piti ottaa joka kulmasta ja tanssia piti kaikkien kanssa. Jos joku meistä ei tanssinut Baden varmaan koki että meillä on tylsää ja hän järjesti meitä tanssimaan iäkkäiden armeija miesten ja heidän perheenjäsenten kanssa.

Kolumbialaiset rakastavat tanssia ja ollaan jo huomattu aikaisemmin ettei kukaan heistä mene baariin taikka yökerhoon istumaan vaan tanssimaan! He eivät välttämättä ymmärrä eurooppalaista tyyliä mennä baariin istumaan ja juttelemaan ystävien kanssa :) Että salsaa tuli yritettyä tanssia ja vaikka kuinka paljon, noloa oli vain kuin ei osannut oikein mitään!

Olimme myös yhtenä iltana kulkueiden jälkeen isolla keikalla missä oli useampia artisteja, mutta pää yhtyeenä oli Kolumbialainen ryhmä jotka sekoittivat paikallista musiikkia erilaisiin lyömäsoittimiin, todella hienon kuuloista.

Hieman huvittavaa oli myös se että miusta ja Jerestä oli Badenin äiti tosi huolehtivainen ja huolissaan. Luultavasti suurimmaksiosaksi sen takia että olimme ainoat talossa jotka eivät puhuneet hyvää espanjaa, mutta hyvinhän me pärjättiin siltikin, etenkin kuin suurinosa meistä talossa olleista kulki koko ajan yhdessä porukassa ja yleensä vielä Badenin kanssa.



Mutta nytten on sitten kunnon karnevaalit nähty ja juhlittu ja on aika ottaa rennosti rannalla Karibianmeren syleilyssä ja harrastaa myös pitkästä aikaa vähän trekkailua!

Olemme nyt ”gringolandiassa” Tagangassa rannalla. Rannan piti olla täälläkin hieno ja nätti, mutta hitot. Onneksi tuossa kulman takana pitäisi olla parempi ranta, että sinne siis! Mutta Taganga muuten näyttää aika kivalta. Turisteja on tietenkin paljon mutta se taas tarkoittaa sitä että myös hyviä ravintoloita on tarjolla :)

Täältä käsin aiomme lähteä Ciudad Perida (Lost City) trekille, mikä tarkoittaa 5-6 päivän viidakkovaellusta kadotettuun kaupunkiin, missä on aikoinaan asunut jopa 4000 ihmistä. Nämä rauniot itsessään eivät kuulemma ole niin upeat, mutta matka tuonne kuulemma on :) joten sitä mielenkiinnolla odottamaan.
Lisää Kadonneesta kaupungista wikipediassa: http://en.wikipedia.org/wiki/Ciudad_Perdida