ViidakkoRipuli ja muita tarinoita...

Meidän lento oli jokseenkin jännittävä ja mielenkiintoinen. Rurrenabaque:n lentää vain kaksi lentoyhtiötä; Bolivian armeijan lentoyhtiö TAM ja joku toinen ihan oikea lentoyhtiö (mutta ei ilmeisestikään yhtään sen parempi/luotettavampi). Meidän lennot oli TAM:lla. Check-inn tehtiin virallisella lentokentällä (maailmankorkein kansainvälinen lentokenttä 4 050 m) ja sitten meidät kuljetettiin viereiselle armeijan lentokentälle. Huonon sään vuoksi meidän lento oli myöhässä puolitoista tuntia. Sitten vaan koneeseen mars mars ilman minkäänlaista turvatarkastusta (Jerellä mm. unohtui käsimatkatavaroihin leatherman...) ja koneessa ei ollut minkäänlaista turvaselostusta saatikka kuulutuksia. Edes pelastusliivejä ei ollut penkin alla eikä happimaskeja katossa... koko kone vaikutti enemmän tai vähemmän epäillyttävältä ja pelotti, Oikeasti.
Parhaimmillaan (taikka pahimmillaan) isot koneet tarvitsevat näin korkealla jopa 5 km kiitorataa päästäkseen ilmaan! Myös muita erilaisia haasteita tuottaa näin korkealta lentoon pääsy, mm lentokoneiden renkaiden täytyy olla jotenkin erilaiset normaaliolosuhteisiin nähden.

Mutta ilmaan päästiin ja alaskin asti, vaikka jännittävää se kyllä oli. Laskeuduttiin keskelle viidakkoa, missä oli yksi yksinäinen kiitorata. Tuli mieleen ihan vähän Samuin kiitorata nelisen vuotta sitten. Rurrenabaque:ssa satoi vettä, me matkustajat kapusimme huterat tikkaat koneesta alas ja menimme koneen siiven alle pitämään sadetta.

Mutta mikä tuoksu tropiikissa onkaan! Oltiin Jeren kanssa miltei unohdettu miten upea tuoksu palmujen keskellä, kosteassa tropiikissa voi olla! Muutamat kunnon henkäykset piti maistella ja haistella ja leveä hymy nousi huulille :) Tätä oli ollut NIIIIN ikävä!
Tällä piskuisella lentokentällä oli noin 100 m kiitoradasta pieni puinen lentokenttärakennus, minkä vierestä meidät poimittiin Pampa-tourneelle (Pampa = viidakon suistoaluetta ). Retkiryhmämme koostui kolmesta ruotsalaispojasta, yhdestä australialaisesta nuorukaisesta, yhdestä hollantilaisesta pojasta sekä meidän lisäksi oppaasta ja kuskista.

Matka minibussissa (joka oli super ahdas ja epämukava näin suurelle poppoolle) kesti mutaista ja töyssyistä tietä pitkin kolmisen tuntia sydemmälle viidakkoon. Perillä odotti pikkuruinen kylä, missä söimme lounasta (Jerelle ja miulle se oli vasta aamupala) minkä jälkeen saimme körötellä vielä vähän minibussissa ennen joenrantaan pääsyä.


Tästä starttasimme veneellä tourneellemme.

Vastassa oli lauma hyttysiä! Tuli kiirus pakata kamerat, hyttysmyrkyt ja muut tarpeelliset venereissu-tavarat käsimatkatavaroihin ja vetää kuoritakit niskaan, niin paljon oli hyttysiä.
Sää oli harmaa ja venematkalla tihuttelikin pariin otteeseen vettä. Ei ehkä paras sää nauttia kauniista luonnosta ympärillä. Positiivista oli se, että näimme elukoita ehkä enemmän kun ei ollut paahtavan kuuma auringonpaiste. Köröttelimme puuveneellämme kolmisen tuntia. Näimme papukaijoja, apinoita, kilpikonnia, maailman suurimpia jyrsijöitä, erilaisia vesilintuja, uskomattomat määrät alligaattoreita sekä mustia kaymaaneja sekä vaaleanpunaisia makeanveden delfiinejä!


Alligaattori


Vesisika, maailman suurin jyrsijä.


Apinoita ihmettelemässä meidän venettä.


Uskomatonta, että aamulla olimme vasta olleet maan pääkaupungissa neljäntuhannen metrin korkeudessa ja muutama tunti siitä eteenpäin olimme keskellä Bolivian Amazoneja!

Pampa-tournee oli kaikin puolin kiva, paitsi... Jere alkoi jo veneessä menomatkalla voimaan pahoin ja perillä alkoi oksennus-ripuli -ralli. Ei kiva. Seuraavana aamuna mie herään siihen et on kiire vessaan. Onneksi kuitenkin miun ei ollut aivan super huono ja uskaltaudun lähtemään mukaan toisen päivän ensimmäiseen aktiviteettiin: Anakonda jahtiin. Jereltä jäi anakondat sivusuun, mutta hyvä ettei lähtenyt, sillä miunkaan olotila ei ollut huippu, lähdin silti, enkä meinannut selvitä suolta takaisin enää! Meille annettiin isot kumisaappaat ja sitten eikun marssimaan heinikkoon missä oli välillä polviin asti vettä! Mutaa, vettä ja heinikkoa. Kaksi tuntia tuota, paahtavaa auringonpaistetta sekä miljoonia hyttysiä! En oikeasti ole elämässäni ikinä nähnyt niin paljon hyttysiä! Ja nää hyttyset eivät aurinkoa pelänneet, niitä oli joka paikassa ja koko ajan! Todella, todella hermostuttavaa.

Miun otsa tikattiin täyteen hyttysen puremia vaikka miulla oli Off:ia koko otsan mitalta. Oli äärettömän kuuma ja kostea, mutta hyttystentakia oli miltei välttämätöntä kävellä kuoritakki päällä! Lämpöhalvaushan siinä meinasi tulla. Huh. Oli aika helpottavaa huomata puurakennuksia kävelyn loppupäässä; jes, selvisin! Muuten ei varmasti olisi ollut aivan näin tuskaista, mutta koska miullakin oli kokoajan semi huono ja heikko olla plus, että mietin vähän väliä et pitääkö oikeesti mennä jonkun puskan taakse kyykylle taikka oksentaa.
Mutta löysimmehän toki Anakondan! Sellanen kevyt seitsen metrinen iso otus! (no ei oikeesti vain kolmemetrinen...) Plussaa retkenjärjestäjille siitä, ettei tätä anakondaa otettu kiinni taikka häiritty muutoin kuin turistien tuijottelulla. Olen nimittäin kuullut, että joissain retkillä anakondat otetaan kiinni ja sitten esitellään turisteille jne. ei hyvä.

Kyllä maistui päikkärit (lounas ei niinkään uponnut vielä) hyvältä tuon jälkeen! Ja voimatkin vähän palautuivat ja huono olo heikkeni. Jerekin alkoi iltapäivällä olemaan jo paremmassa iskussa ja pääsimme kaikki kalastelemaan piranjoita :) Syöttinä toimi tietenkin raaka lihanpala ja eikun koukut vesille! Lihanpalat katosivat sekunneissa parempiin suihin, eikä yhtään piranjaa jäänyt koukkuihimme. Muutama kissakala saatiin sentään. Ja taas ehkä muutama sata hyttysenpuremaa lisää, sillä joka kerta kun vene hiljensi vauhtia taikka kun pysähdyimme onkimaan oli hyttysarmeija jo saartanut meidät. Ja taas niitä oli ihan joka paikassa imememässä loputkin veret meistä.

Kalastelujen jälkee meidät vietiin rannalle missä oli jalkapallo- sekä lentopallokentät ja pikkunen baari janoisille. Tänne tuotiin siis kaikki kakkospäivän pampa-tourneelaiset, meidän lisäksi paikalla oli varmaan neljä muuta veneellistä turisteja. Viidakko-jalkapallot oli meneillään, oppaat vastaan gringot ja Jereä harmitti, hänen kunto kun ei vielä ollut aivan juoksukelpoinen.
Katselimme täällä kauniin auringonlaskun ja pimeän tulon jälkeen lähdimme taas vesille. Nyt ajoimme siis vain takaisin leiripaikallemme alligaattoreiden pimeässä kiiluvia silmiä lampuilla etsien.


Auringonlasku pampalla.

Kolmannen päivän aamuna lähdimme uimaan tuohon samaan jokeen, kaikkien mukavien alligaattoreiden ja piranjoiden sekaan! Iiks. Ohjelmassa oli siis uintia Delfiinien kanssa... noh, olihan siinä joen mutkassa yksi delfiini, mutta ei se kovinkaan lähelle meitä tullut ja hyvä jos edes näyttäytyi enää kun ensimmäiset gringot molskahtivat veteen. Mutta ei onneksi näkynyt alligaattoreitakaan, eikä piranjoita. Ja voitte vaan kuvitella kun nousimme vedestä takaisin veneeseen..hmm. Olikohan ihan muutama hyttynen kimpussamme aivan sillä sekunnilla! Tuli hieman kiire pukea vaatteita päälle!

Ja siinäpä se Pampa-tournee olikin.. kamat kasaan, murkinaa rinnanalle, veneeseen, taas se miltei pari tuntia takaisin ”satamaamme” ja minibussiin ja kolmisen tuntia Rurreen.

Tuolla Pampalla majoituimme joenrantaan rakennettuun vähän kuin parakkiin? Seininä oli hyttysverkkoa ja jokaisella oli oma sänky hyttysverkolla. Nukuimme kaikki seitsemän samassa huoneessa. Talot oli rakennettu irti maasta ja osan rakennuksien välillä meni korotetut ”sillat”.
Iltaisin nukahdimme viidakon ääniin, ihanaan hyönteisten siritykseen ja aamulla kuuden aikaan kun aurinko oli jo noussut tuli mölyapinat paikalle huutelemaan. Ihan upea kokemus oli olla jotenkin noin syvällä viidakossa/pampalla ja kun näki oikeasti alligaattoreita syömässä kalaa ja vesilintuja pyydystämässä kalaa ja delfiinejä jahtaamassa pikkukaloja. Sitten vielä nuo kaikki apinat, joita näimme joen varrella ja apinat, joita näki rakennuksiemme ympärillä. Iso plussa matkanjärjestäjälle siitä, ettei minkään eläimen olemiseen puututtu, ei ruokittu, taikka kannustettu koettamaan saamaan esim. apinat lähemmäksi ym.

Pari pullollista Off:ia kolmen päivän aikana miltei meni ja silti tulimme takaisin ”sivistykseen” pari sataa hyttysenpuremaa rikkaampina :) me jäimme Jeren kanssa Rurreen pariksi yöksi, kun suurin osa turisteista paineili vielä samana päivänä lentokentälle ja otti lennon takaisin La Paz:iin.
Sen verran meitäkin alkoi lento houkuttelemaan, että seuraavana päivänä kävimme vähän kyselemässä lentojen perään, mutta vastaus oli Fully Booked seuraaville parille päivälle. Että bussilla käy meidän tie takaisin La Paz:iin. Rahaahan siinä säästyy, mutta istumalihakset ei. Matka bussilla on tosiaan se 20-24 tuntia ja on kuulemma matkustajan näkökantista riippuen maustettu upein maisemin tai älyttömän pelottavin tein...

Yksi päivä oli mukava viettää täällä Rurressa. Pikkuruinen kylähän tää on, mutta kyllä täältä silti löytyisi tekemistä vaikka pariksi päiväksi. Me päädyimme viettämään aamupäivän kylän näköalapaikalla, mistä löytyi myös uima-allas.
Ihanaa on ollut kun on niin lämmintä! Sängyssäkin on kolmen viltin siljasta vain lakana peittona! Lämpöasteita on ollut noin 32-34 päivisin ja öisinkään ei ole laskenut alle 27 :)
On tullut aika kova hinku päästä jo jonnekin rannikolle, aurinkoon ja surffaamaan!

Mutta nyt vielä pariksi päiväksi La Paz:iin palelemaan. Tai no, onhan sielläkin päivisin lämmintä ja kesä on vasta tulossa sinne. La Paz:sta sitten suunta Titikaka-järvelle, maailman korkeimmalle järvelle.
Eli ensin bussi La Paz:ista Cobacabanaan (rajakaupunki), sieltä vene Isla del Sol:lle, pari yötä aurinkojumalan synnyin saarella ja sitten kohti Perua ja Arequipaa!

Suurkaupungin vilinää korkeuksissa.

Huom. Huom. kaksi postausta! alempana vanhempi. tässä uudempi.

La Paz on maailmankorkein pääkaupunki, 3 660 m ja asukkaita hieman alle miljoona.
Kaupunki on rakentunut laaksoon jota ympäröi korkeat kukkulat ja vielä korkeammat lumihuippuiset vuoret mm. Illimani 6 439 m. Tiet on kaupungissa jyrkkiä ylä ja alamäkiä.
Tykätään Jeren kanssa tosi paljon La Paz:ista. Täällä ei ole liikaa kiiltäviä hienoja rakennuksia, kävellen pääsee miltei joka paikkaan ja ruoka on hyvää (joskin kallista). Ainoa monikansallinen yhtiö mikä on löydetty on Burger King. Muita ei taida olla.



Kun vihdoin saimme vatsamme kuntoon lähdimme jakamaan juuri automaatista nostettuja rahojamme eri osoitteisiin; bookkasimme lennot Rurrenabaqueen (bolivian amazon), sekä Pampas tour:in sinne, varasimme seuraavalle päivälle Tiwanaku-raunio kierroksen sekä illaksi Cholitas-painia ja vielä sitä seuraavalle päivälle Chacaltaya kukkulalle kiipeämisen. Huh ja Heihei rahat vaan. Eikun uusiksi automaatille.

Tiwanaku ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiwanaku ) on muinainen hylätty intiaanikaupunki Titicaca -järven rannalla 4000 m korkeudessa mistä on mm. löydetty kuuluisa aurinkoportti. Tiwanakun valtakunta kukoisti 500-900 jaa. Ja parhaimmillaan siellä asusteli mahdollisesti 30000 – 60000 begin_of_the_skype_highlighting              30000 – 60000      end_of_the_skype_highlighting asukasta. Tiwanaku oli siis ennen Inkojen aikaa. Rauniot oli ihan mielenkiintoiset ja vaativat kyllä ehdottomasti oppaan, missään ei ollut edes espanjanksi juurikaan mitään selityksiä, joten yksin olisi tullut tuijoteltua vain kivikasoja.



Tiwanakun jälkeen menimme katsomaan paikallista Show-painia; Cholita wrestling. Ja tuonne olisi ehdottomasti pitänyt mennä ominpäin eikä turisti laumassa. Oli niin noloa kun meitä Gringoja oli älyttömästi ja meidät vietiin kaikkien paikallisten jonojen ohitse sisään ja tietenkin meillä oli kehän vieruspaikat, missä ei ollut sitten ketään muita kuin meitä Gringoja! Paikalliset istuivat meidän takana katsomoissa... sitten kun vielä monet urpot turistit ostivat itselleen maailman tyhmimmän näköiset maskit ja pukivat ne päähänsä sekä vielä käyttäytyivät välillä kovin tyhmästi niin huh huh. Kyllä meitä taas hävetti olla gringoja.

Itse showkaan ei ollut kovin kummoinen, aika heikko laatuinen itseasiassa. Mie olin tullut katsomaan Cholita-painia (cholita=alkuperäisasukas joka asuu kaupungissa mutta pukeutuu vielä perinteisesti) ja ensimmäinen tunti meni katsoessa huvittavaa miesten showpainia. Cholitat osasivat olla tavallaan viihdyttäviä ja oli meillä ihan kivaakin :) Välillä sai vaan vähän liikaa jännittää eturivissä et kenen päälle heitetään joku painijoista ja kuka saa seuraavan pullollisen vettä päällensä.

Seuraavana aamuna oppaamme Gery tuli jätti autollansa hakemaan meitä ja lähdimme ajamaan kohti Chacaltaya vuorta. Chacaltaya:ssa on ollut joskus 50-luvulla maailmankorkein laskettelukeskus ja myös ensimmäinen paikka mistä jäätikkö on sulanut ilmastonmuutoksen vaikutuksesta kokonaan. Laskettelukeskus joutui sulkemaan ovensa lopullisesti vuonna 2009, kun jäätikköä ei enää vain ollut.

Käytännössä kiipeäminen tälle huipulle on helppoa, sillä autolla pääsee laskettelukeskuksen ravintolarakennuksen viereen, mistä ei ole nousua enää kuin joku 50 m? Mutta lähdeppä kävelemään ylämäkeä yli 5 000 metrissä! Huh, laittaa sydämmen tykyttämään tuhatta ja sataa ja happi loppuu jne. Tuossa korkeudessa on ilmassa enää happea puolet siitä mitä se on merepinnantasolla! Joten ei ihme jos alkaa puuskututtamaan.
Mutta huipulle päästiin. Harmiksemme vain oli todella pilvinen sää ja satoi lunta! Joten kaikki mielettömän upeat maisemat jäi näkemättä. Mutta lunta saatiin nähdä ja mie askartelin huipulle pienen lumiukon ja lumi laaman :)
Jerelle kohokohta oli myös päästä ajanmaan Geryn jenkki jeeppiä! Isoa sellaista (V8) ja kapealla tiellä kohti huippua. (Taon kavereille: Jopa Nuts olisi kateellinen!).




Huipulla ollaan!

Tänään tiistaina olemme taas hoidelleet vain asioita, lähetimme mm.18 postikorttia! Wau. Ja pesimme pyykkiä. Eli olemme enemmän kuin valmiita lähtemään huomenna Bolivian Amazoneille.
Jonkun siis pitäisi hakea meidät huomenna lentokentältä Rurrenabaquessa ja viedä kolmen päivän Amazonin Pampa-tourneelle. Meidän pitäisi nähdä ainakin krokotiilejä ja vaaleanpunaisia delfiinejä :)

Olemme tutustuneet La Paz:issa oloaikanamme Olivers travels -baarin henkilökuntaan ja muihin paikalla pyöriviin paikallisiin ja vähän jopa harmittaa jos emme enää ikinä tule näkemään heitä. He ovat olleet niin ystävällisiä alusta alkaen :)

La Paz:issa olisi ollut tekemistä vaikka kuinka. Suosituimpia tekemisisä on vierailla San Pedron vankilassa, joka on aivan jotain muuta kuin mitkään talvalliset vankilat. Tässä vankilassa asuvat vankien lisäksi perheenjäsenet, lapset käyvät koulua ja vangit tuottavat kokaiinia. Mutta itse vierailu on laiton ja siun pitää maksaa siis vangille ja vartijoille kierroksesta. Parhaimmassa tapauksessa saat mielettömän kokemuksen vankilan hierarkiasta, mutta pahimmassa vanki, joka sinua kierrättää voikin sanoa; "ehei ei tänään ulos ehkä huomenna jos saamme tarpeeksi rahaa siulta".

Toinen suosituimmista ajanvietteistä on ajaa "maailman vaarallisinta tietä" maastopyörällä. Tie on noin 3 metriä leveä, eikä ole enää virallisessa käytössä (koska vuodessa noin 26 ajoneuvoa katosi tieltä) vaarallisuutensa vuosi, vaan nykyisin yritykset vievät turisteja ajamaan mäkeä alas pyörillä, vieressä jopa 400 m suora pudotus alas! Kokemus pitäisi olla hieno myös senkin vuoksi, että aloitat korkealta noin 3600 metristä ja menet alas asti aina 1300 metriin asti! Hieman minuu harmittaa ettei tätä tehty, mutta mutta... katsotaan, La Paz voi kutsua meidät vielä uudelleenkin kylään. Jääpähän jotain seuraavillekin kerroille.

Mutta nyt La Paz jää taaksemme ja viidakko kutsuu!

Dynamite!

Potosista tuntuu olevan jo ikuisuus vaikka alle viikko sitten sieltä vasta lähdimmekin tänne La Paz:iin. Mutta pikkaisen tarinaa, mitä Potosissa hommailimme...

Potosihan on maailmankorkein kaupunki, 4 070m. Koko kaupunki on syntynyt periaatteessa silloin kun espanjalaiset valloittajat 1545 huomasivat viereisen vuoren sisältävän hurjasti hopeaa ja mineraaleja. Alkuperäisväestöä pakotettiin töihin kaivoksiin ja Afrikasta asti tuotiin orjia (miljoonia!!) työskentelemään hopeakaivoksiin Cerro Rico:n (=rikas vuori). Potosista tuli Amerikan rikkain kaupunki, hopeaa oli niin paljon. Olosuhteet olivat tietenkin kaivoksissa olemattomat. Paljon myrkyllisiä kaasuja, kivipölyä, onnettomuuksia jne. Ja onkin arvioitu että vuosien 1545-1825 aikana Potosin hopeakaivoksiin on kuollut 8 miljoonaa orjaa!!! aika hurjaa.



Potosin vaurauden vuosina jopa 80 kirkkoa rakennettiin kaupunkiin ja Amerikan ensimmäiset kolikot painettiin. 1800-luvun alusssa hopea alkoi ehtymään ja kaivoksia ryhdyttiin sulkemaan vielä kun hopean arvo romahti 1800-luvun puolivälissä loppui Potosin kissanpäivät kuin seinään.

Nykyisin kaivoksista toimii vielä joitain ja päämineraali on tina. Potosikin on päässyt Unescon perintökohde listalle.

Suurinosa turisteista tulee Potosiin kokemaan 4 070m sekä vierailemaan näissä kaivoksissa.
Meillekin Potosi oli sopivasti matkanvarrella joten kaivoksiin!

Näitä turisteille järjestettyjä kaivosvierailuja järjestää Potosissa kaikki. Kaivoskierroksen voi periaatteessa tehdä kahdella tapaa; 1. bookata itsensä mukaan jonkin lukuisista retkenjärjestäjistä taikka 2. etsiä käsiinsä entinen taikka enää osittain kaivoksissa työskentelevä henkilö ja lähteä hänen kanssaan hieman epävirallisemmalle kierrokselle.
Ensimmäisen vaihtoehdon valitessa pääset pakettimatkalle, missä siut viedään turistiystävälliseen kaivokseen, eikä mennä kovinkaan syvälle, saat hienot suojavaatteet, kypärät jne.
Kakkosvaihtoehdossa olen kuullut, että oikea kaivostyöntekijä vie siut sinne missä oikeasti tapahtuu ja syvälle!
Me valittiin tämä ensimmäinen vaihtoehto ja se oli periaatteessa oikein passeli miulle sillä oon aika ahtaanpaikankammoinen ja jopa miun mielestä me ei menty ahistaviin paikkoihin.
Me oltiin maksettu vähän ekstraa englanninkielisestä oppaasta, mikä osoittautui hyväksi myös siksi, että saimme olla nelistään oppaamme kanssa, kun taas toisessa ryhmässä oli varmaan 7 muuta turistia.

Kierros alkoi aamusella, puettiin kaikki kaivostyöläisen vaatteet päälle (hienommat suojavaatteet kuin oikeilla kaivosmiehillä suunnilleen) ja meidät vietiin marketeille, mistä meitä kehoitettiin ostamaan kaivosmiehille lahjuksia; koka-lehtiä, mehua, dynamiittia ja joskus 96 % alkoholia. Kaivosmiehet ilmeisesti tarvitsevat huonoissa olosuhteissa hieman potkua, jotta työnteko sujuu mukavammin, enkä yhtään ihmettele.






Meidän tiimi osti myös dynamiittia itsellemme, pääsisimme kuulemma räjäyttelyä. Hui.

Sitten vuorenjuurelle ja eikun sisuksiin. Tosiaan ei menty mihinkään tosi ahtaisiin onkaloihin taikka kovinkaan syvälle edes. Ensimmäisten kaivosmiesten vastaantullessa (työnsivät kiskoja pitkin mineraaleja kohti ulosmenoaukkoa) hänet pysäytettiin ja lahjuksien jako alkoi. Tässä vaiheessa oppaamme myös kehoitti, että nyt räjäytetään dynamiitti myöskin. Opas ja kaivosmies kävivät jossain kulmantakana katsastamassa dynamiitille sopivan paikan ja sitten oli aika tietenkin ottaa valokuvia! Dynamiitin jo palaessa! Opas vaan naureskelee ja sanoo, että muutama vielä ja sinä pidä sitä jne. ja mie oon jo et ei kun on ihan tarpeeksi kuvia et viekää se palava dynamiitti nyt sinne minne se kuuluukin! Dynamiitissa oli naru, mikä on noin kädenmittainen ja palaa kuulemma pari minuuttia. Ja siellähän se sitten kulmantakana pamahtikin, oikein komeasti. Mitään ei alkanut sortumaan taikka romahtamaan, selvittiin hengissä.


Opas hokee että kuva kuva ja mie että ei kun viet sen dynamiitin nyt pois! ;)

Lähellä kaivoksen ulkoaukkoa oli syvennys jossa oli Tata Kaj'chu, kivestä/savesta muovattu patsas, joka esittää kaivoksen jumalaa. Tälle patsaalle tarjotaan lahjuksia kuten sitä 96 % alkoholia ja mm. kokalehtiä, jotta onni suosisi ja kaivosmies löytäisi "kultakimpaleita". Lahjuksia annetaan myös tyynnyttääkseen maa siltä kaivetuista/viedyistä mineraaleista.

Viikonloppuisin kaivosmiehet vievät mineeraalinsa myytäväki ja kävimme seuraamassa myös tätä prosessia. Mineraalikivet syötetään masiinan läpi joka jauhaa sen pienemmäksi. Tämän jälkeen mineraalit punnitaan ja miehet saavat maksun sen mukaan kuinka puhdasta mineraali on.

Kaivoskierroksen lopulla mie aloinkin jo voimaan pahoin ja kämpille päästyämme vain huonommin. Iltapäivästä miulla olikin jo kuume ja ripuli. Seuraavana aamuna Jere sairastu, mutta oli onneksi pahemmin kipeenä vain päivän.

Potosista uskaltauduimme lähtemään tiistai iltana vaikkakin hieman riskillä, sillä miun maha ei ollut vielä leppynyt. Bussimatka kuitenkin meni ok, vaikkakaan se ei mukavaa ollut; 8 tunnin matka yhdellä wc pysähdyksellä. Ja viikko tässä on nyt mennyt ennen kuin mahat asettuivat! Todella ärsyttävää.

La Paz:ista koetan saada myös pikapikaa postauksen valmiiksi.
Picasassa myös taas kuvia!

Tupiza, Bolivian Willi Länsi (oikeammin etelä).

Altitude 2 950 m, population 22 300.

Matka kesti reilut kahdeksan tuntia vaikka kilometrejä oli Uyuni:n ja Tupiza:n välillä n. 230!!! Siitä voi hieman päätellä, missä kunnossa tie oikein oli. Matkalla kyllä pysähdyttiin tunniksi johonkin pikkukylään, mutta silti seitsemän tuntia ja reilut 200 km! =D

Varasimme heti itsellemme seuraavaksi päiväksi Tupiza Triathlonin; ratsastusta, autoilua sekä alamäki pyöräilyä.
Eikun Cowboy hatut päähän, chapsit jalkaan ja ratsaille! Jerestä kouriutui oikea ratsumies, pääsi muutamia laukka-askeliakin kokemaan :) Ja taas mentiin upeissa maisemissa. Kuivaa on edelleenkin, mutta erilaista kuin Uyuni:lla. Ratsastusretki kesti kolmisen tuntia, ja vinkiksi muille; ei kannata lähteä ratsastamaan stringit jalassa, sattuu!





Ratsastamisen jälkeen otettiin auto alle ja kävimme katsastamassa lähiympäristön muita kivisiä laaksoja ja lounastimme joen uomassa, missä ei siis näin kuivalla kaudella pientä puroa suurempaa jokea kulkenut. Jere pääsi kokeilemaan maasturilla ajoa :) taisi tykätäkin.



Viimeiseksi meidät vietiin autolla korkeuksiin, missä oli aivan upeat maisemat jälleen kerran, ihan kuin piirretty! Joimme kahvit ja lähdimme ajelemaan aika heikoilla fillareilla alaspäin...



Mie en oikeesti ollut osannut kuvitellakaan, että alaspäin pyöräily voisi olla raskasta, mutta kun pyöräily tehdään hiekkatietä mistä autot ovat ajaessaan saaneet aikaan mielettömät tärinäraidat/-töyssyt ja tie on vielä täynnä isoa kiveä, oli miun kädet koetuksella! Välillä tuntui ettei kädet vaan yksinkertaisesti pysy tangossa kiinni kaiken sen tärinän vuoksi! Allit sai kyytiä juu. Sitten kun vielä pyörät tosiaan oli vähän mitä oli, satulan korkeudet aivan liian matalat jne. niin huhuh. Pysty vain kuvittelmaan mitä se pyöräily olisi ollut jollain oikealla asianmukaisella pyörällä.
Myöskään se, että ensin ratsastetaan ja sitten vasta alamäkipyöräillään ei ehkä järjestyksenä ollut paras.. sillä persuus oli jo niin hellänä, ettei pyörän kivikovalla satulalla ollut mitään asiaa istua! Auch! Ja kaikki se tärinä siihen vielä... ououou.



No mutta päivä oli kaikinpuolin oikein mahti kiva ja tuli nähtyä tosi monipuolisesti Tupizan ympäristöä. Seuraavan päivän pystyi hyvillä mielin nukkumaan pitkään ja ottamaan ihan iisisti. Käytiin mm. meidän hotellin sisar hotellilla uima-altaalla, mitä saimme käyttää ilmaiseksi. Pyykit tuli pestyä (=kaikki vaatteet) ja valokuvat ladattua koneelle.

Tästä on hyvä jatkaa kohti Potosi:a, maailman korkeinta kaupunkia ja sen hopeakaivoksia.

Salar De Uyuni, maailman suurin suolatasanko

Sucresta matkasimme ensin bussilla Potosi:n noin 3 ja puoli tuntia, pikainen bussin vaihto ja matka jatkui Uyuni:n mielettömin maisemin noin 5 tuntia. Kaikkialla oli ihan käsittäämättömän kuivaa ja vuoristoista ja kaunista.

Uyuni:sta löysimme majapaikan ja illalla törmäsimme myös tuttuun hollantilaispariskuntaan. He olivat lähdössä seuraavana päivänä 4 päivää 3 yötä kestävälle suola-aavikko reissulle.
Meillä oli tarkoitus käyttää seuraava päivä etsien sopivaa matkanjärjestäjää, jonka reissu päätyisi Tupizaan.

Nooh.. seuraavana päivänä aamupalan jälkeen totesimme miltei kaikkien toimistojen olevan kiinni, siesta ilmeisestikin. Muutamasta pääsimme kysymään reissuja, mutta Tupizaan halutessa pitäisi kuulemma olla oma 4-7 hengen porukka, että matka järjestyisi, eikä me oltu törmätty vielä kehenkään, kuka haluaisin päättää reissunsa Tupizaan. Iltapäivällä siestan jälkeen pääsimme kyselemään muistakin toimistoista reissuja ja vastaus oli sama jokaisessa; Tupizaan ei pääse ellei ole omaa porukkaa kasassa (taikka rahaa maksaa kahdestaan tyhjät paikat). Päädyimme loppujenlopuksi varaamaan reissun samasta toimistosta kuin hollantilaiset ja vieläpä saman 4 päivää 3 yötä reissun. Oltaisiin siis yhtähyvin voitu lähteä heidän kanssaan samanapäivänä samalle reissulle.

Suurin osa turisteista tekee Uyuni:lla 3 päivää 2 yötä -reissun ja osa tulee vain päiväksi ihmettelemään suolatasankoa ja osa ottaa kahden päivän reissun. Monet varaavat reissunsa jo pääkaupungista La Paz:sta, matkustaa yöbussilla Uyuniin lähtee samana aamuna (reissut starttaavat kaikki noin 10-11 aikaan) reissuun, tulee kolmen päivän päästä iltapäivällä takaisin Uyuniin ja ottaa vielä samana iltana yöbussin takaisin La Paz:iin. Aikamoista sanon minä.

Koska suurin osa tekee kolmen päivän reissuja oli meidän kanssa samaan autoon laitettu ensimmäiseksi päiväksi sekalaista sakkia; osa oli tekemässä vain yhden päivän reissua, osa kahden ja muutama neljän. Yhteensä meitä oli seitsemän; meksikolainen tyttö, kolme japanilaista, korealainen tyttö ja me, ihan huippu hauska tiimi!

Reissu oli loppujen lopuksi aivan mieletön. Maisemat olivat jotain aivan uskomattoman upeita. Sellaista autiomaastoa ja vuoristoa mitä ei olla ikinä nähty ja ehkä juuri erilaisuutensa vuoksi voisin sanoa jopa kauneimmaksi ympäristöksi mitä ikinä olen nähnyt.

Suolatasankohan (3 653m) on muodostunut aikainsaatossa meren kuivuessa. Eli tämä alue on ollut meren peittämänä, kunnes mannerlaatat ovat liikkuneet niin että meriyhteys on katkennut ja jäljelle jääneet suolajärvet ovat alkaneet kuivua. Suolatasankoa ympäröi myös lukuisat tulivuoret, jotka ovat aikanaan purkautuneet mereen ja näiden purkaustuotteiden päälle on meressä ollessa syntynyt korallia. Nyt nämä laava- ja korallikasaumat ovat kuin saaria suolatasangolla. Jäljellä on siis enää meren suola ja tulivuorten mineraalit. 12 106 neliökilometriä suolatasanokoa, sekä sitä ympäröivät kuivat autiomaat lukuisine eri värisineen sekä mineeraalipitoisineen laguuneineen.



Ensimmäisenä päivänä pysähtelimme erilaisille kohteille, mm. kylään missä valmistettaan suolaa/puhdistetaan suolatasangon suolaa. Tämä työ on fyysisesti raskasta, sillä kaikki suola käsitellään ihmisvoimin. Suolatasangolta tuotetaan suolaa 25 000 tonnia vuodessa, josta noin 20 000 tonnia on normaaliin ruokasuola käyttöön.
Pysähdyimme pikaisesti myös suolahotellilla Playa Blanca:lla, joka on itseasiassa laiton, sillä se sijaitsee keskellä suolatasankoa, minne on laitonta rakentaa hotellia. Playa Blanca on saanut luvan toimia enää ainoastaan kahvila/ravintola käytössä sillä sen viemäröinti järjestelmä saastuttaa suolatasankoa, mutta silti turistit majoittuvat hotellissa... Me emme ostaneet mitään tuolta taikka käyneet edes sisällä kyseisessä paikassa.

Ensimmäisen päivän pääkohde oli Isla Inca Huasi (tunnetumpi Isla de Pescado nimellä), joka on (sukellustermein pinaakkeli) laavan ja sen päälle kasvaneen korallin muodostama saari (ennen siis meren pohjassa ollut), jossa nyt kasvaa lukuisia ja lukuisia kaktuksia, vanhimpien kaktuksien ollessa jopa 12 m korkeita ja yli tuhat vuotta vanhoja!!



Iltapäivän viimeinen kohteemme oli tulivuori Tunupa (5 432 m), jonka juurella olevaan guesthousiin meidät jätettiin, kirjaimmellisesti. Tämä oli pieni reissumme epäkohta, sillä meille ei todellakaan kerrottu mitään; saadaanko ruokaa, kuka hakee seuraavana päivänä ja monelta ja kun guesthousin pitäjä vielä koetti saada meiltä rahaa majoitukseen (koska olevinaan matkanjärjestäjämme ei ollut maksanut koko summaa majoituksesta) tuntui, että tässä sitä nyt ollaan, tuleekohan kaikki miun lukemat/kuulemat epäkohdat toteen tällä reissulla.

Tähtitaivas oli upea, tähtiä riitti aina horisonttiin asti suolatasangolla, samoin päivällä näytti että pilvet olivat maantasalla sillä nekin näkyi horisontissa.

Seuraavana aamuna kävelimme tulivuoren näköalatasanteelle, (ei todellakaan huipulle asti, joka olisi kuulemma vienyt sen 10 h edestakaisin) mistä pääsi kävelemään luolaan, jossa oli muumioita. Mm. nuoren tytön muumio, joka oli aikanaan hakenut myrskyltä suojaa luolasta ja jostain syystä kuollut.

Meidän ensimmäisen päivän autoretkikuntamme hajoitettiin ja me Jeren kanssa pääsimme autoon jossa oli kolme israelilaista sekä australialainen hieman vanhempi tyttö (yllättäen Melbournesta), joka oli palkannut mukaansa La Paz:ista englantia puhuvan oppaan, jonka tarkoituksena oli pitää huolta, että pysähdymme jokaisella kohteella (koska joskus kuskit vain ajavat pienempien kohteiden ohitse päästäkseen nopeammin seuraavaan yöpaikkaan) ja tietenkin kertoa englanniksi historiaa jne. Eli saimme ilmaiseksi erityisoppaan. Yleensä kun autossa on vain kuski joka harvemmin puhua pukahtaa mitään, eikä ainakaan osaa sanaakaan englantia.



Tulivuoren juurelta menimme yllättäen uudelleen Isla Del Pescadolle, koska auto, jonka kyytiin meidät laitettiin oli täynnä kolmen päivän retkeläisiä ja he eivät vielä olleet täällä käyneet. Tämä ei periaatteessa haitannut mitään, saarihan on ihan mielettömän nätti.
Seuraava yö oli ihanassa suolahotellissa tasangon reunalla. Kaikki oli suolasta; sängyt, pöydät, tuolit jne., nättiä.

Kolmantena päivänä lähdimme aikaseen liikkeelle. Ajoimme pois suolatasangolta ja vierailimme erivärisillä laguuneilla, laavakivillä, näimme paljon flamingoja ja kertakaikkiaan vaan upeaa maisemaa!



Kolmas yö oli kylmin, lämpötila laski makuuhuoneessamme 7 asteeseen! Onneksi oli paljon vilttejä ja mie olin vuokrannut vielä makuupussinkin, niin ei paleltanut. Nukuimme punaisen laguunin vieressä, missä tuulen voimakkuus oli varmaan noin 25 m/s! Se saikin iltalämpötilan +14 tuntumaan jäätävältä. Korkeuskin oli tuolla jo 4 278m ja mie heräsinkin yöllä siihen että olin hengästynyt! Tämä onkin miltei ainoa kokemus/tuntemus korkeammasta ilmatilasta pienen päänsäryn lisäksi mitä sain matkalla Sucresta (2 750m) Potosi:n (4 070m).



Neljännen päivän aamuna herätys oli entistäkin aikaisemmin; viideltä! Tämä siksi, että menimme katsomaan geysirejä ja pulahtamaan kuumaanlähteeseen joiden vulkaaninen aktiivisuus oli parhaimmillaan aikaisin aamulla. Kuumalähde olikin ihana kokemus kahden suihkuttoman päivän jälkeen ja kun ilma oli vielä jotain alle 10 astetta, tuntui kuuma miltei 45 asteinen vesi ihanalta.

Viimeisen päivän viimeinen isompi kohde oli Laguna Verde, vihreä laguuni, jonka takana kohosi Volcan Licancabur (5 960m), aivan Chilen rajan tuntumassa. Tämä laguuni on niin mineraalipitoinen, että se voi pysyä jäätymättömänä jopa -21 asteessa.

Tästä laguunilta alkoi pitkä kotimatka. Pysähtelimme aina silloin tällöin kylissä matkanvarrella, söimme lounasta jne. Reissun aikana kävimme 5 100 metrissä parhaimmillaan! Vaikka ei kyllä tuntunut siltä kun ympärillä oli vain tasaista :)
Perillä Uyunissa olimme illalla puoli kuuden aikoja. Ihanaa oli päästä lämpimään suihkuun!

Ihan mieletön kokemus oli nähdä nuo kaikki upeat maisemat. Kaikkialla oli niin käsittämättömän kaunista, vaikkakin kuivaa.
Yksi ihan ehdoton ykköskokemus kaikista kokemuksista ikinä reissuissa!

Meillä kaikki siis sujui hyvin, mutta viimeisen vuoden aikana kaikilla ei ole mennyt yhtä hyvin. Humalainen kuski oli törmännyt suolatasangolla toiseen ilmeisesti vastaantulevaan autoon, kaikki muut paitsi syyllinen kuski oli kuollut. Autojen katolla on muutama tankillinen bensaa, sillä aavikolla ei hirmuisesti tankkaus mahdollisuuksia ole, joten kun kaksi autoa törmäsi kovassa vauhdissa sattuu vähän enemmän kuin normaalisti. Meidän englantia puhuva opas kertoi myös että viimeisin onnettomuus oli sattonut vain 2 vkoa sitten...

Illalla herkuttelimme pizzalla ja olusella. Törmäsimme vielä hollantilaispariskuntaan, joiden reissu oli sujunut aikapitkälti saman kaavan mukaan kuin meidänkin. He olivat lähdössä junalla Oruro:n ja sieltä La Paz:iin ja Perua kohden.
Me kävimme ostamassa liput seuraavan aamun ainoaan bussiin kohti Tupizaa, taas oli aikainen herätys, kun bussi lähti kuudelta aamulla.

Salar De Uyuni -tästä linkistä Wikipedian suomenkielisille sivuille!

HUOMIO: blogissa on vain murto-osa kuvista, eli blogin luvun jälkeen klikkaa itsesi joko oikeassa laidassa olevista vaihtuvista kuvista Picasaan taikka klikkaa linkit kohdassa linkkiä: REISSUKUVIIN TÄSTÄ. Picasan kuvat päivitetään YLEENSÄ samoihin aikoihin blogin kanssa.

Sucre sweet Sucre

Kaksi viikkoa Sucrea takana ja aika jatkaa matkaa.

Ollaan siis Sucren aikanamme otettu Fox academyn kautta 16 espanjantuntia ja ihan super kivan ja hyvän opettajan kanssa. Ollaan myös ehditty asustelemaan kolmessa eri guesthousissa.
Ensimmäinen oli Hi Sucre lähellä bussiterminaalia eli liian kaukana keskustasta. Toinen oli sitten edullinen hotelli keskustassa, mutta aika tylsä ja vailla mitään yhteistiloja, missä olisi voinut sosialisoida muiden matkaajien kanssa. Lopulta saatiin huone Wasi Masi:sta, (nimi on Quechuaa ja tarkoitaa ystävien taloa) mikä onkin ollut ihan super huippu paikka ( http://www.wasi-masi.com/index.html )!
Täällä majailevat myös Samaipatan tuttumme ja paljon muita ausseja.
Meillä on Wifi huoneeessa ja yhteiskeittiö, Tv huone ja sisäpiha kalusteineen. Huoneesta löytyy Wifin lisäksi oma kylpyhuone, tosi hyvä futonsänky ja nätisti suunniteltu valaistus. Ihan luksus majoitusta :)

Tätä Guesthousia pitää Bolivialainen perhe, johon kuuluu isä, äiti, noin kymmenenvanha poika ja Balu-koira. Täällä asustaa myös Bolivialaiseen tapaan perheen ukit ja mummit sekä kissapesue.
Yksi näistä vanhemmista herroista tulee aina jututtamaan espanjaksi meitä matkaajia ja vaikka hän puhuukin tosi hidasta ja selkeää espanjaa kovalla äänellä en silti useinkaan saa siitä mitään selkoa, höh.


Sucren katukuvaa. Taustalla näkyy vuoret.

Ollaan käyty Jeren kanssa marketilta shoppailemassa aamupalatarpeita... kahvia, muroja, hedelmiä, huippu jugurttia, hunajaa, leipää, juustoa, kinkkua ja kaikkea muuta mahdollista. Muutoin olemme pääasiassa syöneet iltaisin ravintoloissa, mm.kolme kertaa kiinalaisessa, nam!
Sucresta löytyy aika monia eurooppalaisessa omistuksessa olevia ravintoloita ja kahviloita, joista saa vaikka mitä herkullisia ruokia. Hinnat näissä ovat tietenkin hieman kalliimpia, esim. meksikolainen lasagne kustanti 34 Bolivianoa joka on noin 3,5 € (ja thaimaan bathiin verrattuna 145 THB). Kun taas Bolivialainen lounas eli Almuerzo on kolmen ruokalajin menu; keitto, pääruoka ja jälkiruoka ja tämä lysti kustantaa vaivaiset 12-15 Bolivianoa sis. Ruokajuoman ja leivän eli vaivaiset 1,3 € ja 55 THB. ( kurssit ovat www.xe.com )

Aika on soljunut täällä mukavasti eteenpäin. Olemme käyneet pelaamassa koulumme kautta Bolivialaista lentopalloa (seiniä ja kaikkia ruumiinjäseniä saa käyttää hyväksi), kerran olimme kuuntelemassa baarissa kansallismusiikkia (panhuiluja ja kitarointia) ja pääsimme seuraamaan Bolivialaisia 50-vuotisjuhlia, pikniköity ystäviemme kanssa, tehty ruokaa iltaisin yhdessä ja vaan hengailtu.

Tästä Sucren keskustan ulkopuolelta löytyy myös Dino parkki! Parque Cretarico. Sieltä löytyy seinämä, jossa on eniten dinojen tassujen jälkiä kuin missään muualla maailmassa yhdessä paikkaa. Paikan löysi vuonna 1994 läheisen sementtitehtaan työntekijät, kaivaessaan viereisestä kukkulasta materiaalia sementintekoon. Kesken kaivuutöiden heille tuli vastaan miltei pystysuora 100 m korkea seinämä kalkkikiveä, mikä on aikoinaan ollut ihan vaakatasossa maanpinnalla, mutta vuosien saatossa työntynyt ylöspäin. Tässä seinämässä näitä Dinojen jalanjälkiä on ollut miltei 5000 ja ainakin 250 eri lajin. Mutta juurikin viime keväänä jolloin ilmeisesti vielä pääsi tarkastelemaan seinämää lähietäisyydeltä, osa seinämästä romahti vieden mukanaan pisimmän yhtenäisen dinon jalanjälki polun sekä useita muita jälkiä. Eikä tietenkään enää ole myöskään mahdollista päästä katsomaan noita jälkiä kovinkaan läheltä, vaan niitä täytyy kiikaroida miltei 150 m. matkan päästä! Käytässössä siis näitä jälkiä ei juurikaan näe ja puisto muutoin on aika pieni, muutama oikean kokoinen dino ja pieni museon poikanen. Mutta tulipahan taas käytyä ja paljon vierailusta pelasti ilmainen opastettu kierros, missä opas kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia.
Eikä miun tarvinnut maksaa mitään sisälle kun hollantilaispariskuntamme Martin ja Marieke maksoivat sen miulle synttärilahjaksi :)


Martin halaamassa real-size Dinon jalkaa. iso otus on tuo ollutkin!

Miun synttäriaamuna sain aamupalaa ja kukan vuoteeseen :) ja ylläri kakkukahvit iltapäivällä. Ja guesthousin vanha herra tanssitti synttäreiden kunniaksi :) Illalla kävimme vielä syömässä yhdessä saksalaisessa ravintelissa jossa päivän spesiaalina oli lasangnea! Nam.


Synttärikakkukahvit omenapiirakalla!

Lauantaina täällä oli opiskelijoiden karnevaalit kaduilla. Opiskelijat olivat pukeutuneet koulukunnittain ilmeisesti erilaisiin Bolivialaisiin kansallisasuihin ja esittivät paraatissa tansseja vissiinkin miltei 5 km matkan verran keskus Plazalle asti! Hienon näköistä, mutta ilmeisen raskasta, sillä monet näyttivät olevan ihan puhki Plazalle saavuttuaan. Tytöillä useilla oli vielä korkkarit tanssikenkinä, huh, saattaa laastarit loppua Sucren apteekeista alta-aikayksikön, siihen malliin monet linkkasivat, että on muutamat rakot saatu aikaiseksi!



Eilen kävimme Tarabuco:n marketilla. Sieltä matkaan tarttui Jerelle laamanvillasta tehty villatakki sekä paksut sormikkaat (että ei pitäisi sitten siellä suola-aavikoilla paleltaa, vaikka yölämpötilat tippuisivatkin -20 asteeseen!), miulle pari pipoa sekä pieni laukku. Tarabucon sunnuntaimarkkinat ovat tulleet jo kuuluisiksi hienoista Bolivialaisista käsitöistään ja näin ollen myös hieman turistusoitunut, mutta eipä tuota liiemmin vielä huomannut.


Naiset marketilla sovittelivat hattuja.

Tänään on all saints day, mikä tarkoittaa paikallisille hienosti pukeutumista, hautojen koristelua ja kuolleiden sukulaisten muistamista. Mekin ajattelimme käydä vierailemassa hautausmaalla ja katsastamassa että miltä siellä tänään näyttää.

Mie sain aamuksi jonkin ihme vatsapöpön ja oon ollut vähän vetopois tänään, pientä kuumetta, enkä tämäntakia päässyt osallistumaan viimeisille espanjantunneillekaan. Jere sai siis yksityistunnit.

Odottelenkin tässä että Jere toisi miulle liikuteltavissa katukojuissa tuorepuristettua appelsiinimehua! Se on tosi hyvää.
Bolivialaisilla on vaikka mitä erilaisia juomia täällä. Yksi erikoisuus on Api, mikä on violetista maissista (niin mie en ainakaan edes tiennyt että on olemassa violetta maissia!! Purple Maiz luetaan superruoaksi sen sisältämien vitamiinien ja muiden terveysvaikutusten johdosta) valmistettua paksua juomaa, jota nautitaan kuumana ja yleensä aamuisin. Jotenkin vaikeaa oli kuvitella että se on maissi juomaa, sillä Api maistuu hieman mustaviinimarjoille.

Ja miten onnellinen mie oonkaan kun täältä saa ehkä maailmanparhaita sipsejä! (no tietenkin vasta viinietikka sipsien jälkeen). Kaduilla kärryissä myydään kotitekoisesti valmistettuja perunalastuja. Yksi pussukka jossa on ehkä 10 isoa lastua kustantaan 1 Bolivianon! (10 Bolivianoa on noin 1 €).
Samoin tuo tuorepuristettu appelsiinimehu joka tehdään aina tuoreeltaan silmiesi alla ja mihin menee mukilliseen about 5 appelsiinia, kustantaa myös huikeat 3 Bolivianoa.

Jatkamme keskiviikko aamuna matkaa vihdoin. Olisimme halunneet jatkaa matkaa jo mahdollisesti sunnuntaina, mutta näin pyhien aikaan (tänään ja huomenna tiistaina) ei bussit kulje yhtä usein jos laisinkaan, ja olemme kuulleet puheita bussikuskien ottavan pyhinä vettäväkevämpää, joten vuoristotiet ja humalainen bussikuski, ei kiitos. (Kuulimme myös että bussikuskit menivät jokuaika sitten lakkoon koska heiltä kielettiin alkoholin nauttiminen ajovuorossa!!)

Seyraava kohteemme on tosiaan Uyuni ja sen suola-aavikot. Matka täältä Sucresta Uyuniin kulkee Potosin; maailman korkeimman kaupungin kautta (4070 m) missä nyt vain vaihdamme bussia. Uyunissa sitten totuttelemme korkeuteen (3670 m) ja koetamme löytää hyvän ja luotettavan matkanjärjestäjän suola-aavikolle. Olen kuullut ja lukenut netistä sekä opaskirjastamme lukuisista pikku vioista ja ongelmista mitä reissaajat ovat suola-aavikoilla joutuneet kokemaan, aina humalaisista kuskeista, surkeista majoituksista epäluotettaviin oppaisiin ja autoihin. Matkanjärjestäjiä Uyunin kylässä on kuulemma ainakin sata. Joten sekaan mahtuu jos jonkinlaista yrittäjää ja kilpailu turisteista on kova.
Yleensä nämä retket ovat kolmenpäivän reissuja joissa kaikki vierailevat samoissa kohteissa; on erivärisiä laguuneja, flamingoja, ”saaria” suola-aavikolla jne. ja highseasonilla suola-aavikolla kulkeekin useita useita maastureita turistit kyydissään kohteelta toiselle miltei peräkanaa.

Me koetamme Jeren kanssa saada järjestetyksi neljänpäivän reissun mikä alkaisi kyllä Uyunista mutta päätyisi Tupiza:n. Nämä eripituiset Uyunin reissut ovat kuulemma saaneet suosiota osakseen, joten tämmöistä siis meillä myös suunnitteilla. Tupizan pitäisi olla kauniissa ympäristössä uinuva kylä, mistä pitäisi löytyä paljon nähtävää/trekattavaa ympäristöstä, joten siellä varmaan muutaman päivän myös sitten voisi viettää.

Tästä linkistä lisätietoa maailmansuurimmasta suola-aavikosta:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Salar_de_Uyuni

Ja tästä löytyy jotain infoa Tupiza:sta:
http://en.wikipedia.org/wiki/Tupiza

Ja jos joku osaa kertoa miten nää linkit saisi oikeesti linkeiksi täällä bloggerissa niin pliis kertokaa! oon kokeillut mielestäni kaikkea, enkä tajuu mikä juju tossa linkin lisäys nappulassa oikeen on!