THE LOST CITY

Viisi päivää viidakossa ja kadotettu kaupunki ei enää ole niin kadotettu :)
Vaellus alkoi parin tunnin automatkalla viimeiseen kylää, mistä eteenpäin jatkoimme matkaa kohti kadotettua kaupunkia kävellen. Kadotetussa kaupungissa vierailee päivittäin vain noin 20-60 henkeä, eikä sinne ole vielä muuta pääsykeinoa kuin vaeltaminen, mikä tekeekin tästä kohteesta hieman haastavan ja mielenkiintoisen. Kilometrejä viidakossa kertyy reilut nelisenkymmentä lähtö pisteestä määränpäähän ja niin kuin ollaan aiemminkin varmaan kerrottu: Etelä-Amerikassa ei ole trekkejä missä et kävelisi jatkuvasti rankkoja ylämäkiä sekä alamäkiä, tasaiset kohdat usein tuntuvat katoavan välistä.

Hinta vaellukselle on sama 500 000 pesoa (noin 250$) teki sen sitten neljässä päivässä taikka kuudessa. Ainut ero tällä hetkellä on kävelyn määrä. Jos teet kuuden päivän vaelluksen, on valetamista vain 2-4 h. päivässä, riippuen tietenkin kunnostasi. Ennen kuuden päivän vaellus on ollut se perus valinta, sillä reitti on jatkunut Kadonneen kaupungin jälkeen toista kautta pois, mutta tällä hetkellä (enkä tiedä kuinka kauan) oli tämä loppu osa normaali reitistä suljettu. Kuulimme että tuon osuuden sulkeminen liittyi jotenkin siellä asuviin heimolaisiin. Ymmärrettävää kyllä jos eivät halua kyliensä läpi kulkevan päivittäin yli 60 turistia Canonit kädessä valmiina ottamaan kuvia.

Me siis valitsimme juurikin tästä syystä vain viiden päivän vaelluksen, ajattelimme että voisi olla ehkä tylsää palata samaa reittiä takaisin.

Päivittäin kävelimme 2-4 tuntia, ensimmäisenä päivänä ollen pahin ylämäki ja neljäntenä ja viidentenä päivänä eniten kävelyä. Majoituimme matkanvarrelle rakennettuihin pysyviin leireihin; yöt saimme viettää joko hammockeissa taikka ihan sänkgyissä. Sademetsän tapaan aamuisin oli yleensä kaunis auringonpaiste mikä vaihtui puolilta päivin pilviin ja iltapäivällä sateeksi. Sateen vuoksi heräsimme aamuisin aika aijoissa ja lähdimme kävelemään niin että olimme leirissämme useana päivänä jo puolen päivän jälkeen. Sitten vain rentouduimme leirissämme loppupäivän; uimme joissa taikka otimme jäätävän kylmän jokivesi suihkun, pelasimme korttia (opin 2 uutta peliä! Wow) ja vaihdoimme reissu kokemuksia. Monet yöt olivat yllättävää kyllä jäätävän kylmiä ja mie nuikuinkin kaikki vaatteet päällä taretakseni.

Matkalla näimme uskomattoman kauniita maisemia ja ihan oikeaa viidakkoa. Upeinta oli nähdä oikeita heimolaisia, aluueella asustelee ainakin kolmen eri heimon jäseniä; Arhuaco, Koguis ja Asario. Nämä ei ole mitään turisteille vartavasten kyhättyjä heimokyliä missä myydään heimolaisten käsitöitä turiteille vaan oikeita muutamasta talosta noin kymmeneen taloon koostuvia kyliä missä asui oikeita heimolaisia. He eivät usein puhuneet edes espanjaa vaan omaa kieltään vain! Kaikilla oli vaaleat puuvillaisen näköiset kaavut vaatteina, musta paksu, pitkä tukka, pojilla päänyli menevä punottu olkalaukku ja tytöillä kaulakoruja (tämä ainoa mistä erotti lapsista tytön ja pojan). He olivat usein myös hyvin ujoja eivätkä oikein meistä tuntuneet pitävän/välittävän. Aikuisimmilla naisilla oli rinnat joko kokonaan taikka osittain paljaana ja vauva selässä olevassa valkoisessa kangas kantokassissa ja mahdollisesti itse vielä uudestaan raskaana.


Joen ylitystä.

Matkanjärjestäjät tekevät jonkin verran yhteistyötä heimolaisten kanssa; tauollamme yksi pikku poika toi meille banaaneja ja tietääkseni myös heille maksetaan siitä että saamme kulkea heidän maidensa lävitse. Kuulimme kun joku kysyi pikkupojalta minkä ikäinen hän on ja poika vastasi (tämä osasi hieman espanjaakin) ettei hän tiedä. Toiselta pojalta (noin 8v?) kysyttäessä hän vaan hoki että 1v. :) ilmeisesti he eivät tiedä omaa ikäänsä, eikä syntymäpäiviä kai sen kummemmin juhlita. Kuvia ei tietenkään kehdannut mennä ottamaan, miusta oli jotenkin jo tarpeeksi tungettelevaa se että kuljimme ihan heidän talojensa vierestä ja kun miettii tosiaan että meitä turisteja kulkee päivässä varmaan se 60 samaa polkua pitkin heidän ohitsensa, kyllä minuu ainakin sapettaisi jos se olisi miun piha! Ja yllättävän hyvin kaikki ryhmäläisemmekin kunnioitti heidän rauhaansa. On tottunut vaan näkemään aasiassa ja muuallakin niin röyhkeitä matkaajia jotka menee ottamaan suunnilleen linssi toisen nenässä kiinni kuvia paikallisista, mikä ei todellakaan varmaan tunnu kivalta!

Kolmantena päivänä viidakon näkö muuttui selkeästi enemmän viidakkoisemmaksi. Oltiin vihdoin niin syvällä, ettei mitään merkkiä normaali elämisestä oikeastaan näkynyt. Enkä ole toistaiseksi ikinä kokenut olevani näin syvällä viidakossa. Joka puolella oli vielä niin käsittämättömän vihreää ja vehreää, aamu kosteus tippui suurien kasvien lehdiltä ja puista alaspäin. Joka puolella roikkui ”liaaneja” ja jätttimäisen kokoisia puita kohoili ympärillä. Kaikki puun rungot olivat vihreän sammaleen taikka muun kasvillisuuden peitossa, poluilla, puissa ja lianeissa vilisi lehdenleikkaaja muurahaisia puuhissaan ja ympäriltä kuului kaikenlaisia ääniä. Nyt oltiin oikeasti viidakossa!

Välillä poikkesimme vilvoittelemaan jokeen uimaan! ( juu oli super kylmää vettä!) ja jokia jouduimme (taikka pääsimme, miten sen nyt ottaa ;)) ylittämään useamman kerran. Vaikkei joet olleetkaan kovin syviä niin joskus virtaukset kuitenkin olivat niin voimakkaita ja kivet pohjassa liukkaita, että pystyssä pysyminen tuntui vaikealta. Onneksi vältyimme kuitenkin molskahdus vahingoilta ja kamerat ja vaatteet repuissaimme säilyivät kuivina :)

Kolmantena päivänä saavuimme Kadotetun kaupungin juurella sijaitsevaan leiriimme, missä vietimme yön ennen seuraavan aamun kiipeämis urakkaa. Kadotettuun kaupunkiin johtaa noin 1200 sammaloitunutta, kapeaa kivi askelmaa, joita tallasimme ylös päin hikoillen. Tämä nousu ei kyllä ollut mitään Machu Picchulle nousuun verrattuna ;)

Ciudad Perdida oli paljon upeampi kuin odotin. Tuolla on kuitenkin akoinaan asustellut se 2000-8000 asukasta joten se on hyvin laajalle levittynyt, eikä meitä päästettykään ihan kaikkialle yksin harhailemaan, ettemme eksyisi. Alue on viidakon peitossa ja jäljellä ei tietenkään enää ole puisia talorakennuksia vaan pelkästään kiviset portaat, askelmat ja alustat missä talot ovat ennen sijainneet. Sijainti kaupungilla on Machu Picchumaisesti vuoren huipulla, mistä aukeaakin hienot maisemat. Kaupunki on löydetty vasta vuonna 1972 aarteen metsästäjien toimesta. He nimesivät kaupungin tuolloin ”Green Hell” nimellä.

Aluetta vartioi Kolumbian armeijan pojat jotka pientä korvausta vastaan poseerasivat joidenkin turistiemme kuvissa. Vuonna 2003 National Liberation Army kidnappasivat 8 turistia Kadonneesta kaupungista vaatien Kolumbian valtiota tutkimaan ihmisoikeuksien väärinkäyttöä panttivankeja vastaan ja siitä lähtien Kolumbian armeija on ollut paikalla vartioimassa aluetta. Retket Kadotettuun kaupunkiin aloitettiin uudestaan vuonna 2005.


The Lost City.

Yleensä vaelluksilla tuntuu että kroppa saa vähän huutia ja kiinteytyy, mutta tällä trekillä näin ei todellakaan päässyt käymään. Meitä ruokittiin jatkuvasti ja ihan koko ajan ja ihan super isoilla ruoka annoksilla. Mie en varmaan ole syönyt pariin vuoteen noin paljoa 5 päivän aikana! Muttei kehdannut jättää syömättäkään kun lautasille oli annokset valmiiksi kasattuina. Taisi tulla muutama kilo helposti lisää tuossa täys hoidossa :)

Kaikki menikin upean hyvin, kunnes....
Meiltä varastettiin rahaa! Eikä mitenkään vähän vaan yhteensä noin 350 € edestä! Meidän ei siis olisi pitänyt edes ottaa rahavöitämme mukaan vaan jättää ne Tagangaan guesthousillemme säilöön, mutta ne nyt sattui jäämään mukaan ja pidimme niitä Jeren repussa koko ajan (miltei) lukkojen takana, paitsi muutamana kertana... emmekä edes käyneet rahavöillämme kuin vasta viimeisenä trekki aamunamme. Jere huomasi ensin että häneltä puuttuu vähän rahaa, sitten mie tsekkaan ja lasken ja oon et kyl varmaan miultakin mutten voinut olla varma. Tarkistin myöhemmin uudestaan ja huomasin että miulta oli otettu 50 € ja 20 € setelit sekä noin 350 000 pesoa! Ja Jereltä noin pari sataatuhatta pesoa sekä myös 50 € seteli. Hankala tilanne sinällänsä kun kaikki muut matkaajat on myös pääosin eurooppalaisia etkä voi mitenkään tietää että kuka ne rahat on varastanut. Enemmän päädyttiin kyllä epäilemään kanssamatkaajiamme kuin reissun järjestäjiä. Tuolla matkanjärjestäjällä on todella hyvä maine, enkä uskoisi heidän ottavan sellaisia riskejä, varastamalla maine tahraantuu nopeasti ja asikkaat kaikkoavat. Sekä olisi ollut ehkä liian epäillyttävän näköistä kenenkään oppaistamme taikka leiriemme henkilökunnasta käydä repullamme... mutta toisen turistin se on ollut ehkä helppokin tehdä, kun ei muut tiedä mikä on kenenkin reppu.. ei näytä epäillyttävältä kun turisti kaivaa jotain ”omasta” repustaan... kauhee selvittelyhän siitä sitten tuli, mutta eihän asialle oikeen mitään voi tehdä. Etenkään kun emme tiedä missä vaiheessa rahat on viety. Ihan käsittämättömän huonoa tuuria. Mutta onneksi se on vaan rahaa... meni siinä tietenkin se viimeinen trekki päivä sitten kirotessa, harmitellessa ja miettiessä :(

Sitten muutama hyvä esimerkki millaisiin reissaajiin matkallamme törmäämme;

Marsha 77v. Teki meidän ryhmämme mukana ensimmäisenä näin vanhana naisena Kadotettu kaupunki trekin ja voin sanoa että jos meillä oli välillä vaikeuksia kivuta isojen kivien päälle ja sieltä alas sekä ylittää lukuisia jokia niin oli varmasti myös Marshallakin. Mutta niin vain hän tuli joka kerta korkeintaan tunnin meitä myöhemmin leiriin ja selvityi kaikista vaikeimmistakin reitin osuuksista, uskomatonta! Olisipa sitä vain itsekkin tuon ikäisenä vielä noin hyvässä kunnossa ja reissaamassa viidakon keskellä! Marsha asuu New Yorkissa ja on eläkkeellä, hän matkustaa joka vuosi neljäksi kuukaudeksi yhteen maahan ja tänä vuonna vuorossa oli Kolumbia. Aika hieno tapa tutustua maahan kunnolla!

Marcelino 19v. Ranskalainen nuorukainen joka on itse oppinut englannin (ei siis opiskellut koulussa) sekä espanjankielen reissuillansa, on liftannut jenkeistä aina tänne Kolumbiaan asti ja voisin veikata että hänen reissunsa on vienyt ehkä vähiten rahaa mitä kellään ikinä. Hänen matkustustyylinsä on ollut liftata paikallisten kyytiin ja lopulta yleensä vielä päätyä heidän sohvalleen yöksi ja saada näin uusia tuttavuuksia, tutustua paikallisiin ja useimmiten kukaan ei ole hyväksynyt ilmaisesta ruoasta taikka majoituksesta mitään rahaa vastineeksi. Marcelino sanoi Kolumbiassa ollessaan ( nyt noin 2 viikkoa) vain kaksi kertaa maksaneensa itse oman ruokansa! :) eikä hän mikään pummi ollut vain kovin suulas, yli kohtelias nuorimies vain joka teki uskomattoman helposti uusia tuttavuuksia.


Marcelino ja Marsha.

Trekiltä tulimme takaisin tänne Tagangaan. Ihan ok paikka tämäkin tosiaan on, aika pieni vielä vaikka matkaajia riittää kyllä. Se kulman takana oleva ranta jonka piti olla ”se parempi ranta” ei miusta voisi edes saada ranta luokitusta :) Helsingin hietsukin on parempi ranta!!! että juu, kun pääsette valkealle hiekkarannalle turkoosiin mereen niin nauttikaa! Niitä ei oikeasti näemmä löydy ihan joka nurkalta sitten kuitenkaan.

Tänään ohjelmassa on rinkan pakkausta ja Cartagenaan siirtyminen. Olen koettanut bongailla netistä meille laivaa Panamaan ja jotenkin näyttää olevan yllättävän vähän laivoja menossa sinne juuri nyt, eli valinnan varaa ei ole aivan niin paljoa kuin olisin halunnut. Käytännössä meillä on kaksi vaihtoehtoa 19.3 lähtevä Wild Card taikka 21.3 lähtevä Ave Maria. Ave Mariasta olen lukenut tosi huonoja kommentteja netistä, ettei se oikeastaan ole edes vaihtoehto, eli pidetään peukkuja että saamme vielä paikan tuohon 19.3 lähtevään laivaan!

Mutta ensiksi Cartagenaan, Kolumbian kauneimpaan kolonialismi kaupunkiin!